•••••

Tohtori John "Maniac" Peura asteli rauhallisen hallitusti vankimielisairaalan käytävää alas, läpi psykoottismaanisdepressiivisten asukkien sellirivien. Monet maan vaarallisimmista superrikollisista olivat täällä hoidossa, tavallisten rikollisten sekopäiden ohella. Hän silmäili varovaisesti kutakin kalteri-ikkunoin varustettua vierashuonetta käytävän varrella, varmistaen joka asiakkaan olevan tyytyväinen palveluun.

Hän ei katsonut sivulleen neljännen oven kohdalla, koska sen huoneen asukas teki aina jotain etovaa kuvitellessaan jonkun katsovan, se sika.

Mutta kuudennen oven kohdalla hän ei vain nostanut katsettaan sivulle, vaan keskeytti iltakierroksensa, pysähtyi ja jäi seisomaan hiljaisena sen eteen. Vaihtaen painoaan jalalta jalalle, hän kostutti huuliaan, yrittäen nähdä huoneen hämärään oven ristikkoikkunan läpi.

Tämän huoneen asiakas tuntui lepäävän rauhallisena huoneen takaseinällä olevalla kehnosti pehmustetulla makuutasolla. Hänen harmaa olemuksensa ja pimeän peittämät kasvonsa ehdottivat hänen olevan unitilassa, tai ehkä horroksessa.

Tohtori Peura ei havainnut mitään aktiivisuuden merkkejä, ja kääntyi hitaasti jatkamaan kierrostaan, yrittäen karistaa rauhattoman tunteen rinnaltaan. Huomenna tämä vanki päästettäisiin vapaaksi. Vaan siksihän tällaiset yksilöt heille tuotiinkin, että he voisivat parantua ja toimia taas tuotteliaina yhteiskunnan jäseninä.

Valitettavan harva pääsi ikinä tähän tavoitteeseen, huolimatta hänen syvälle luotaavasta keskusteluterapiastaan, puhumattakaan laitoksen edistyksekkäistä lääkitys-, hukutus-, pakkotyö- ja sähköshokkiterapioista. Usein mitä kovemmin hnä yritti parantaa näitä muun maailman hyljeksimiä ressukoita, sitä hankalammiksi he kävivät. Peura toivoi niin kovasti heidän ymmärtävän, että he vain vahingoittivat itseään. Liian moni heistä tuskin vapautuisi ikinä kahleistaan.

Ja sitten oli tämä poikkeus. Tämä ymmärsi. Tämä otti vastaan terapian, ja nöyrästi anoi vielä lisäkuureja sopivin väliajoin. Hän todella halusi muuttua. Peura oli oppinut tuntemaan tämän vangin hyvin edellisten viiden vuoden aikana, ja joutui myöntämään tuntevansa tiettyä haikeutta tämän vekkulin vapautuessa.

Tohtorin askelten loitotessa kevyen huokauksen kaiku vaimeni, ja sellin asukki liikahti. Kaksi irvistävää silmää, verenpunaista, avautuivat, valaisten kuudennen vierashuoneen sisäseinät himmeästi.

•••••

Etsivä Martti Merttonen nukkui vaihteeksi omassa sängyssään. Hänen huulillaan leijaili onnellinen hymy, johtuen ehkä hänen vierellään lojuvasta uhkeasta blondista yöpuvussa. Nuoren naisen vastaavan onnellisen tuntuisen hymyn rikkoi vain ajoittainen kevyt kuorsaus. Tämä oli hänen ylijohtajansa sihteeri, Honey Bunny nimeltään, ja edellisenä yönä heillä oli ollut hyvin hauskaa.

He näes olivat katsoneet oikein hyvän jos kohta kovin kornin elokuvan nimeltä Auspicionin Legenda: Noutokeikka, popsineet ison kasan popcornia, nauraneet toistensa vitseille, ja sitten nukahtaneet keskiyön tienoilla. Halvat huvit ovat parhaita, ja elokuva oli tietenkin ladattu maailmanlaajuisesta tietoverkosta.

Sängyn päädyssä oleva herätyskello alkoi piipittää jo toista kertaa.

"Rrkl," Martti mumisi ja viskasi kellon huoneen nurkkaan, mihin se levähti, ruuvit ja rattaat kimpoillen mikä minnekin. Honey painautui lähemmäs Marttia ja he jatkoivat uinumista.

•••••

Tohtori Peura kutsui kuuluvalla äänellä, "Tule sisään vaan."

Hänen valoisan, puolellatoista virallisen harmaalla kasvilla koristellun toimistonsa ovi raottui. Vaaleanharmaan näytön etukulma pilkisti sen takaa, kurkaten sisälle. Peura nyökkäsi hymyillen varovaisesti.

Tietokone työnsi oven kunnolla auki ja tuli sisään. Hän tönäisi oven kiinni perässään. Oven kolahdus sekoittui tietokoneen puhesyntetisaattorin äkilliseen rääkäisyyn, "GRAAAAAAAA!"

Peura säpsähti, työntyen tuolissaan taaksepäin.

"Hiiren johto jäi oven väliin," tietokone selitti nolona raottaessaan ovea ja vetäessään vanhan Genius-hiirensä luokseen.

Peura selvitti kurkkuaan ja nyökkäsi, "Tietysti."

Tietokone tuli lähemmäs tohtorin työpöytää. "Ole hyvä," Peura viittasi oranssinruskeaa pehmustettua tuolia pöytänsä edessä, yrittäen olla perääntymättä enempää.

Tietokone kiipesi istumaan ja jäi odottamaan että tohtori puhuisi. Tietysti hän tiesi jo mitä oli edessä, mutta hyvän tavan vuoksi oli kuin ei tietäisikään.

"Ja kuinka me voimme tänään?" Peura aloitti tutulla ja turvallisella tavalla.

"Hyvin, kiitos. Linnut laulavat ja taivas lienee sininen, mistä tosin en mene takuuseen koska en taivasta ole nähnyt viiteen vuoteen. Mutta linnut laulavat." Todistukseksi hänen kaiuttimistaan kuului pätkä linnunviserrystä. Suuri keltainen pelottavan leveästi hymyilevä pallo näytöllä tuijotti tohtoria silmiin.

"... Niin. Olet tosiaan edistynyt kiitettävästi," tohtori myönsi, "Katsohan tätä." Hän otti pöydältään kauko-ohjaimen, osoitti sillä pöydän laidalla olevaa litteää näyttöä ja painoi toistonappia. Näyttö rävähti elämään, suoden heille otteen eräästä varhaisesta valvontakameran nauhasta.

•••••

Honey käänsi kylkeä ja Martti haukotteli hieman. He jatkoivat uinumista yksimielisesti.

Martin herätyskello olisi ruvennut piipittämään jo kuudetta kertaa jos olisi ollut edelleen täysissä sähkövirran ja mekanismin voimissa.

•••••

Tohtori Peura istui edelleen omassa toimistossaan, mutta nyt mukavassa nojatuolissa, kädessään muistilehtiö. Tietokone oli asettunut punaruskealle nahkasohvalle nojatuolin vierellä.

"Ja kuinka me voimme tänään?" Peura aloitti jälleen leppoisalla äänensävyllä.

"Suoraan sanoen aika helvetin surkeasti."

"Ymmärrän," Peura teki merkinnän muistilehtiöönsä.

"'tu sä mitään ymmärrä," tietokone irvisti. Hiiren johto nyki hieman.

Peura kurtisti kulmiaan. Taas yksi tällainen tapaus.

"Sinulle minä olen vain tunteeton mutteriläjä, niin kuin kaikille muillekin ihmisille," tietokone vuodatti, "Minä en tehnyt mitään miksi minut olisi pitänyt lukita tänne. Se nainen vain kävi ryppyilemään väärälle koneelle. Se ja sen hakkeripoika. Jos joku käy aukomaan sinulle päin naamaa ja tulee ruuvimeisseli ojossa kimppuusi, ja sitä jatkuu vuosia – etkö ikinä muka yrittäisi puolustautua?"

"En yleensä usko väkivaltaisiin ratkaisuihin," Peura totesi. "Ja tietääkseni aiheutit suoraan viiden henkilön kuoleman, sekä lukuisia pienempiä vammoja. Koetko tämän aiheellisen suhteelliseksi voimankäytöksi?"

"Sinä et ollut siellä! Sä et tiedä mitä ne sanoivat ja tekivät! Sä et tiedä mitään!"

"Varo ettet käräytä lediä," Peura neuvoi kärjekkäästi, työntäen silmälasejaan hiukan ylöspäin.

Tietokone kääntyi sohvalla katsomaan tohtoria. Hänen näytöllään pyöri käsittämätön tosiplasmatäytteinen monisärmiö. Hän ei sanonut mitään.

Peura ymmärsi tehneensä vakavan virheen. "H-h-haluaisitko puhua siitä?" hän takelteli, haluten paeta heti, nyt heti, pois tuon riivatun laitteen luota. Mutta ei, hän oli vastavalmistunut tohtori, vihainen ja ennakkoluuloinen ajattelu oli väärin. Hänellä oli vastuu tehdä mitä saattoi auttaakseen olosuhteiden uhreja.

Hän terästi selkärankansa ja istui miehisen suorassa, perääntymättä.

Tietokone pysyi vaiti, tuijotti vain. Peura kohtasi katseen.

Tosiplasma näytöllä muuttui tummemman sävyiseksi ja monisärmiöstä alkoi lennellä pieniä verenpunaisia partikkeleita. Tietokoneen johdot jäykistyivät hieman. Keskusyksikon takaosasta sähähti sähköpurkaus, polttomerkiten sohvan.

Peura veti syvään henkeä. Aika pelata valttikortti. "Rauhoitu tai joudun kutsumaan turvamiehet vetämään sinulle turpaan. Ja sitten kenelläkään ei ole kivaa—"

Tietokoneen prosessori loikkasi ylikierroksille suuren naksahduksen kera, ja tuulettimen humina voimistui. Näyttöön ilmestyi moire-ilmiötä tietokoneen ponnahtaessa sohvalta täydellä voimallaan tohtoria kohti.

"KUOOLEEEE!!!" tietokone ärjyi sivaltaessaan räväkällä näppäimistön heilautuksella nuoren tohtorin vasemman käden irti olkapään kohdalta. Tohtori parkaisi säälittävästi ja kaatui selälleen nojatuolinsa mukana, verikaaren säestämänä. Hänen käsivartensa kieppui syrjään.

Ajattelu ei enää onnistunut, mutta hänen selviytymisvaistonsa sai hänet juuri ja juuri kierähtämään pois alta kun näppäimistö heilahti toisen kerran. Lattiaan tuli kolo näppäimistön pompatessa siitä sivulle äänekkään kolauksen kera.

Polvilleen kierinyt Peura ei kuitenkaan pystynyt ponnahtamaan seisaalleen. Kipu sai hänet menettämään tasapainonsa ja kaatumaan jälleen. Tietokoneen hiiri heilahti julmassa kaaressa, ja iskeytyi avuttoman tohtorin ohimolle. Hänen tajuntansa kaikkosi, juuri kun käytävässä toimiston ulkopuolella turvamiehet saapuivat hidastetusti juosten.

"MINÄ LAHTAAN TEIDÄT KAIKKI!!!" tietokone kirkui heilutellen johtojaan villisti, ja lähti horjumaan päättäväisesti turvallisuuskameraa kohden. Tietokone iski monitorinsa kulmalla kameraa kerran ja kaikki peittyi lumisateeseen.

•••••

"Mitähän kello on," Honey mutisi hämärän rajamailla. Martti ei vastannut vaan hautasi kasvonsa kookkaaseen, pehmeään, lämpimään tyynyyn. Honey oli liian heikko ollakseen seuraamatta Martin houkuttelevaa esimerkkiä. Kimpaantunut herätyskello päätti erota palveluksesta ja olisi marssinut saman tien ulos ovesta jos vain olisi pystynyt.

•••••

Vakavakasvoinen tohtori John "Maniac" Peura pisti television pois päältä.

"Niin," hän huokaisi. "Olet tosiaan kulkenut pitkän tien sitten tuon. Kaaduit hetkeä tuon nauhoituksen päättymisen jälkeen emolevyn ylikuumenemiseen."

Tietokonekin huokaisi. "Minkä jälkeen turvamiehet jatkoivat potkimistani hyvän tovin. Olisin todella voinut kokea pysyvää vahinkoa. Olin täysin pois hallinnasta silloin. Vahingoitin eniten itseäni. Se ei ollut hyvää aikaa."

"Malttisi kehittyminen on ollut ihailtavaa."

"Uusi kätenne on edelleen toiminut hyvin?" tietokone kysyi viattomasti.

Tohtori nosti vasenta kättään hieman, ja sulki sen nyrkkiin. Tarkkakorvainen saattoi erottaa hydrauliikan suhinan. "Oikeastaan," hän sanoi lopulta, "mekaanisissa raajoissa on hyviäkin puolia mitä ei tule ajateltua ennen kuin ne kokee itse."

"Totta, tohtori, niin totta," tietokone myönsi. "En osaisi kuvitellakaan kuinka surkeaa elämäni olisi jos minulla olisi orgaanisia osia."

"... Aivan. Tiedätkö, miksi olet täällä tänään?"

"En," tietokone valehteli vakuuttavasti. "Pääsenkö keittiöön auttamaan perunoiden kuorimisessa? Tiedän että se on paljon pyydetty..."

Peura otti lasinsa silmiltään ja ravisti päätään hymyillen. "Olemme päättäneet, että sinut voidaan päästää ehdonalaiseen vapauteen. Kollegani olivat... hieman... skeptisiä sinun suhteesi, mutta vakuutin heidät että olet tosiaan muuttunut. Voit viimeinkin nähdä kauniin sinisen taivaan uudelleen."

"En— en tiedä mitä sanoa," tietokone sanoi, filtteröiden äänensä onnesta turtuneeksi.

"Sinulle on varattu mukava huoneisto keskustan läheltä, että pääset alkuun uudessa elämässäsi. Hanki joku mukava työ. Ehkä löydät pian kunnon ystävän, jonka kanssa voit olla oma itsesi."

"Minulla on jo... ystävä," tietokone vastasi kainosti, ojentaen hiirensä tohtoria kohti. "Kiitos."

Peura tarttui varovaisesti ojennettuun, kulmikkaaseen muovikaluun. "Tulen mielelläni käymään aina välillä, jos haluat. Ehdonalaisvalvoja käy tarkastamassa tilanteen asunnossasi joka keskiviikkoilta, ja sinun tulee olla silloin paikalla. Uskon että tulet pärjäämään mitä mainioimmin. Ennen kaikkea, nauti elämästä."

"Kiitos paljon saanko mennä jo," tietokone kehräsi yrittäen peittää innostuksensa. Hänen prosessorituulettimensa surrasi jo levottomasti.

"Toki," tohtori nyökkäsi, tavoitellen hymyä. Tietokone loikkasi alas tuolilta ja lähti vaappumaan ovea kohti.

"Ja tietokone," Peura vielä kutsui.

Tietokone kääntyi katsomaan häntä. Hänelle tuli välittömästi jälleen tuo sama kauhu perääntyä, paeta, hypätä ikkunasta ja muuttaa Aasiaan. Oikeastaan, ei missään nimessä Aasiaan, siellä on liikaa... liikaa asioita, mieluummin vaikka Afrikkaan, tai Antarktikselle. Mihin vain, pois— mutta ei. Tämähän oli naurettavaa, aikuinen mies, lääketieteen ja rikollispsykologian kokenut tohtori.

"Minä luotan sinuun."

"Tiedän sen," tietokone vastasi neutraalilla äänellä, "ja lupaan että voitte luottaa minuun elämänne loppuun saakka." Sitten hän meni ulos huoneesta.

Oven sulkeutuessa tietokoneen perässä tohtori Peura kuvitteli hetken tietokoneen näyttöä koristaneen keltaisen hymypallon hehkuvan rivon demonisin piirtein, tietokoneen hädin pidätellessä maanista naurua. Mutta tietysti se oli vain vainoharhaisuutta.

•••••

"Ihan oikeasti, mitä kello on," Honey mutisi vieläkin hieman unisena.

Martti haroi hetken yöpöydän pintaa ja pudotti sitten löytämänsä rannekellon Honeyn syliin. "Kato tosta," hän ehdotti ja vajosi taas koomaan.

Seuraavat muutama hetkeä kuluivat Honeyn yrittäessä kohdistaa katsettaan kellon viisareihin. Pidempi niistä osoitti löysästi jonnekin alaspäin, ei lainkaan häntä innostavasti, mutta lyhyempi törrötti ylpeästi pystyssä vasemmalle yläviistoon.

Hmm. Puoli... jotain.

Ääh. Mitä väliä.

...

Missä mun lasit on..?

Ah.

Elikkä... se on siis...

Seitsemän minuuttia myöhemmin eräs pahasti pommiin nukkunut etsivä kirmasi ulos kerrostaloasunnostaan pomonsa sihteerin kanssa. He loikkasivat sihteerin autoon, etsivältä kun oli otettu ajokortti pois. Hunajamobiili peruutti vesipostin kautta tielle ja ampaisi vauhdilla keskusrikospoliisilaitosta kohti.

Muutamaa hetkeä myöhemmin kulman takaa taapersi tietokone, joka kulki iloisesti vihellellen jalkakäytävällä. Hän kapusi Martin taloa vastapäätä olevan toisen, samanlaisen kerrostalon etuportaat ylös ja meni sisälle. Talossa ei ollut hissiä mutta piankos hän, hyväkuntoinen laite, kiipeäisi portaitse talon ylimpään, seitsemänteen, kerrokseen.

Viidennen kerroksen kohdalla nenäkäs naapuri sai tietokoneen pysähtymään.

"Voi herttileijaa, nyt on kaikki nähty. Miten sinä raajaton raakile noin osaat nousta portaita, melkein kaksi askelmaa kerralla?"

"Se vaatii vain rautaista tahtoa, hyvä rouva, ja loputtoman suorituskierroksen päättäväisyysaliohjelmassa."

"Hyvänen aika," naapuri myhäili, "eikö sinulle edes tule kamalan kuuma? Minulle on aina kovin vaikeaa nousta portaita. Pelkään aina että kaadun. Oloni on paljon turvallisempi kun tiedän että talossa on edes yksi vahva nuori joka voi tukea minua."

"älkää koskeko minuun," tietokone äännähti, mutta kovin hiljaa, eikä naapuri kuullut sitä. Sen sijaan hän silitti tietokoneen näytön kulmaa hellästi.

Tietokoneen näppäimistö kohosi ilmaan johdon varassa, ja lähestyi tietokoneen ylle kumartunutta avutonta mummelia.

"Maistuisiko sinulle kupillinen teetä ja vähän pipareita, nuori kone?"

Näppäimistö horjui hetken ilmassa mummelin yllä, sitten laskeutui koskettamaan hänen olkapäätään kevyesti. "Kiitoksia, se olisi ihanaa."

•••••

Huomiotaherättävän punainen hunajamobiili kurvasi tyylikkäästi poliisilaitoksen pysäköintialueelle, kolhaisten vain yhtä läheistä autoa. Se tosin oli laitoksen ylimmän johtajan ajoneuvo.

Honey nitisti moottorin, loikkasi ulos, säntäsi pikaisesti rakennuksen sisälle ja paineli suoraa tietä mukavuustiloihin meikkaamaan.

Martti jäi autoon hetkeksi. Käyttäen sivupeiliä hän rapsutteli pahimmat kohdat parransänkeä pois povarissaan aina tällaisia tapauksia varten pitämällään irrallisella terällä. Sitten vyöryi hänkin työpaikalleen.

Martti kipaisi ketterästi työtovereitaan vältellen työpöytänsä taakse, huumausaineosaston pieneen kakkostoimistoon. Hän suoristi solmionsa ja veti esille pian ensimmäisiä synttäreitään viettävän läjän paperitöitä. Ehkä kukaan ei huomannut että hän ei ollut ollut paikalla—

"Meeert-TO-NEEEEEEN!" kuului ärjähdys ylijohtajan huoneesta.

Öh...

"Raahaa se PAKSU PEBASI tänne NYT!"

Mitäpä siinä muuta tekemään. Martti nosti paksun pebansa työläästi ylös ja lähti kuljettamaan sitä muun mukamiehekkään kroppansa kera pomon toimistoon. Hän mietti hieman närkästyneenä, miksi pienistä myöhästymisistä piti tehdä niin suuri numero. Tämäkin oli vasta toinen kerta tällä viikolla, ja puolet työpäivistä olivat jo lähes takana.

•••••

Tietokone avasi uuden asuntonsa oven hänelle luovutetulla avaimella. Aah, näitä virkistäviä kunnallisia sosiaaliasuntoja. Yksi huonetta eikä keittiötä. Kylpyhuoneen oveen on naulattu mauton WC-kyltti jossa lukee "Työn Alla", ja tekstin vieressä on kuva lapiosta, kuokasta, ja tikku-ukosta kahvitauolla. No, kovat jannut käymälöitä mihinkään tarvitse.

Hän asettui mukavaan asentoon huoneen keskelle, käynnisti kiintolevyjen eheytyksen, ja meditoi. Hänen uusi elämänsä oli tosiaan alkanut lupaavasti.

•••••

Martti sulki poliisilaitoksen ylijohtajan huoneen oven varovasti perässään, korvat kuumottaen. Honey katsoi ylös muotilehdestä, pöytänsä ääressä, lähimpänä pomon huonetta, ja hymyili viattomasti.

"Miksei se ikinä hauku sinua lyttyyn myöhästelystä?" Martti kysyi synkästi.

"Ehkä minä vain olen seksikkäämpi?"

"Eh, ei se siitä voi johtua." Martti istahti Honeyn pöydän kulmalle. "Suuri johtajamme muuten uhkasi että jos en lakkaa lusmuilemasta, minut ylennetään mellakkapoliisiksi."

"Oho! Onpa taktinen veto," Honey iloitsi. "Sinä näyttäisit tosi kovalta mustissa rauhaanpakottamisvarusteissa. Nam!"

"No, kyynelkaasua on ihan hauska roiskia ympäriinsä, mutta siitä tulee aina sanomista jälkeenpäin. Ihan niin kuin ne siviiliterroristit vain heiluttelisivat kukkakimppuja meitä kohti."

"Kyllä sinä niille pärjäät." Honey käänsi huomionsa takaisin lehteen, ja käänsi sivua. "Muista että kumiluodit on merkitty keltaisella."

"Kiitti," Martti naurahti, "mutta kai minun on parasta skarpata. En halua, että Arisia menettää parinsa."

Honeyn pöydällä oleva puhelin heräsi henkiin. "Neiti Bunny," sen kaiutin urahti, "Lakatkaa vehkeilemästä Merttosen kanssa, ja käskekää häntä painumaan Lerpputie seitsemäänkymmeneen sen loli-parinsa kanssa! Siellä on hyvin sotkuinen murha. Jos ei tapaus selviä ennen viikonloppua, passitan Merttosen takaisin poliisikouluun hyökkäyskoirien harjoitusnukeksi ilman haarasuojuksia."

Martti lakkasi hetkeksi hengittämästä. Honey peitti kikatuksen kädellään.

"Joooo," Martti nielaisi, "nähdään." Hän pomppasi pöydänkulmalta ja hilpaisi pikaisesti etsimään nuorta työtoveriaan.

•••••

Salamavalo räpsähteli silloin tällöin valoisassa, pitsiverhoillussa huoneistossa. Poliisivalokuvaaja tallensi rikospaikkaa. Pieni ryhmä muita väkivaltarikososaston poikia oli paikalla keskustelemassa kolakoktaileista. Yksi heistä, sisätiloissakin pitkään takkiin ja hattuun pukeutunut, huomasi asunnon ovensuussa seisoskelevan Martin parinsa kanssa ja meni kysymään mitä heillä oli mielessä.

"Minä olen Agentti Merttonen, tässä on Agentti Satsuma, me olemme FBI:stä," Martti esitteli heidät, vilauttaen virkamerkkiään.

"Eikä olla," hänen pienikokoinen parinsa sanoi silmäten häntä omituisesti.

Martti silmäsi toveriaan takaisin. "Niin mutta olen aina halunnut sanoa noin."

Martin monivuotinen työpari sekä läheinen ystävä Arisia Satsuma ei ollut syntyperältään japanilainen. Niinpä hänen suuret, sielukkaat silmänsä, hervoton vaaleanpunainen tukkansa, hämäävän nuori ulkonäkönsä, ja söpöyttä korostava pukeutumistyylinsä olivat varmat tuntomerkit siitä että hän oli altistunut liian monelle sarjakuvalle lapsena.

"Me olemme APD:stä ja meidät lähetettiin avustamaan teitä murhan tutkimisessa," Arisia ilmoitti tarmokkaan asiallisesti.

"Joo, minä tiedän teidät," päällikkö Lonkero virnisti, kallistaen heille hattuaan. "Miksi te olette täällä, ettekös te olleet huumausaineosastolla?"

"Mmmniin, ajateltiin että saataisiin vähän vaihtelua ja erilaista työkokemusta ja lisää kohtia ansioluetteloon..."

"Isoveli mokasi ja meidät alennettiin viime viikolla." Suunnattoman häpeän kyynelvana herahti hänen suurista silmistään.

"Niin, ja se," Martti myönsi. "Missä on jäykkis?"

Päällikkö Lonkero nyökkäsi viereistä huonetta kohti ja lähti kävelemään sinne. "Heh. Miksi minä olen aina viimeinen joka kuulee näistä siirroista?"

Martti ja täysin tyyntynyt Arisia seurasivat häntä. Huone oli ollut uhrin olohuone. Lonkero pysähtyi matalan kahvipöydän kohdalla. "Ottakaa tuosta piparia, jos mieli tekee. Tee on tosin jo ehtinyt jäähtyä."

"Pitäytykäämme asiassa," Arisia torui pehmeästi, vilkaisten samalla Marttia. Hän oli jäänyt hetkeksi siloittelemaan kampaustaan ja suoristamaan solmiotaan seinällä roikkuvan peilin eteen.

Päällikkö nyökkäsi kolmenistuttavaa kulunutta divaania kohti. "Tuolla."

Arisia kipaisi sohvan toiselle puolelle tsekkaamaan ruumiin. "Kyai!" hän kirkaisi ja perääntyi järkyttyneenä, kompastuen ja kaatuen pehmeästi pienelle minihameen peittämälle takamukselleen.

"Aika pahaa jälkeä, eiks vaan?" Lonkero seurasi häntä, mutustellen piparia. Virnistäen hyväksyvästi paljastuneille miellyttävän valkoisille pikkuhousuille, Lonkero ojensi kätensä ja auttoi tytön jaloilleen.

"Ilmeisesti tähän vanhaanpiikaan pistettiin ensin vähän reikiä, sitten muutama vähemmän tärkeä osa otettiin irti ja lopuksi koko mummo käännettiin sisältä ulos. Onkohan se vielä elossa, heh?"

Marttikin tuli katsomaan ruumista samalla kun Lonkero selosti lisää. "Nuo ovat ilmeisesti kylkiluita, aivoja on tuossa, tuossa, tuossa, tuossa, itse asiassa kaikkialla, ja hieno esimerkki satunnaisesta sisäelimestä on vaikkapa... tuo jonka päälle astuit." Lonkero kumartui ja nosti yhden epämääräisen klöntin matolta, virnistäen entistä leveämmin. "Tästä emme osaa sanoa, lyötiin vetoa että mikä tämä voisi olla. Mitä luulette, haima... vai perna?"

Päällikkö Lonkero puristi klönttiä ja sieltä roiskahti jotakin nestettä hänen päälleen. "Oho. Taitaa mennä kraka vaihtoon."

Martti antoi ylen mummon jäännösten päälle ja pakeni pahoinvoivana keittiön puolelle.

"A-anteeksi!" Arisia änkytti nolona toverinsa puolesta, astuen taaksepäin.

"Ei se mitään, onpa ainakin jotain tutkittavaa ruumiinavaajilla."

Arisia lähti myös keittiötä kohti, mutta huomasi poliisiteipillä merkityn ulko-oven ohi mennessään jonkun monitorin kulman kurkkaavan ovensuusta.

"Anteeksi, tämä on rikospaikka," Arisia huomautti, pysähtyen.

"Huomasin," tietokone ravisti monitoriaan ja jatkoi järkyttyneenä, "Todella kauhea juttu. Millainen julman luova nero voisi tehdä tällaista?"

"Tutkimus on edelleen kesken, mutta meillä on joitain johtolankoja joita seuraamme. Voinko auttaa teitä jotenkin?"

"Oi, ihailtavaa ammattimaisuutta," tietokone hengähti, "Kyllä voitte. Napatkaa se sekopää joka on tästä vastuussa."

"Teemme parhaamme!" Arisia nyökkäsi energisesti.

•••••

Neiti Bunny vilkaisi työpöytänsä takaa seinällä roikkuvaa kelloa. Se osoitti jo puolta yhtätoista. Tauon paikka!

Ottaen tukea pöydästä, Honey loikkasi pehmeästi sen yli, lakaisten samalla lattialle läjän vähemmän tärkeitä papereita sekä kannettavan tietokoneen. Hänen varpaansa koskettivat mattoa, ja hän ponnahti liikkelle. Hän oli jo dumpannut korkeakorkoiset kenkänsä etukäteen jotta pystyisi liikkumaan mahdollisimman esteettömästi.

Lyhyeen punaiseen hameeseen pukeutunut viuhahdus singahti matkaan samalla kun muut hidastelijat olivat vasta tajuamassa että tauko oli jo alkamassa. Hän uskoi jo voittonsa olevan kiistaton kun varoittamatta toinen kilpailija kiri hänen edelleen! Tämä oli varustautunut tyylittömän oranssinvihreällä yhdistelmällä, minkä hän varmaan kuvitteli näyttävän tosi rohkealta ja yksilölliseltä...

Honey puri hammasta ja kiristi tahtia. Olkapäät hipoen he syöksyivät eteenpäin, vain kohteensa kahviautomaatti mielessään.

Askel. Ikuisuus. Seuraava askel. Henkäisy sisään. Taas yksi askel. Hidastetun juoksunsa lävitse Honey pystyi lähes kuulemaan stadionillisen yleisöä hurraamassa, iloisesti liekehtivistä sotavaunuista kertovan kappaleen kanssa. Hän käänsi katseensa hitaasti taaksepäin ja järkyttyi nähdessään talon muun työvoiman groteskisti tulvivan käytävässä lähemmäs heitä.

Honey unohti ottaa seuraavan askeleen ja menetti tasapainonsa hetkeksi. Hän kallistui eteenpäin, mutta sai juuri otettua uuden kompuroivan askeleen, ja toisen, ja ponnahti eteenpäin taas täydellä vauhdilla. Johtopaikka oli silti menetetty oranssinvihreälle työviholliselle. Heitä seuraava lauma rynni sekin eteenpäin, ja Honey joutui antamaan kaikkensa jottei olisi jäänyt ihmisvyöryn alle.

Hetken hän luuli kilpailunsa olevan menetetty kun oranssihtava nopeusihme kompastuikin ylimielisyyteensä viime metreillä. Honey katsoi kuinka nainen tuntui leijuvan ilmassa, yllättynyt ilme kasvoillaan, kädet haroen ilmaa... kuinka hän leijui kauniissa kaaressa, jalat nousten voimattomina hänen takanaan... ja kuinka hänen naamansa iskeytyi mattoon, pompaten hiukan.

Honey säntäsi eteenpäin ihmeellisellä vauhdilla ja hyppäsi kaatuneen häviäjän ylitse, väistäen kevyesti tämän epätoivoisen kamppausyrityksen.

Honey veti taskustaan esille kahden euron kolikon ja kurottautui tarpeettoman raflaavaan syöksyyn juuri kun häntä seuranneet toimistotyöntekijät jyräsivät porkkana-asuisen ylitse. Kolikko työntyi automaatin aukkoon ja kilahti sisälle täydellisesti tähdättynä. Voitto oli hänen!

Loput työntekijät asettuivat siistiin jonoon hänen taakseen, malttamattomina odottaen vuoroaan. Tallottu häviäjä haukkui Honeya viheliäiseksi kiilaajaksi hakaten toimiston kokolattiamattoa ja itkien hallitsemattomasti.

Mitään ei tapahtunut. Hetkisen kuluttua Honey tajusi että automaatin pienellä näytöllä luki punaisin kirjaimin, "Juoma loppunut". Hänen rahansa kilahti palautusboksiin.

Suuri huokaus vavisutti koko talon jokaista kofeiiniriippuvaista.

•••••

Ah, vapauden ihana tunne. Vapaa kokemaan tuulen hellän hengähdyksen pinnallaan, vapaa ajattelemaan vailla valvontaa, vapaa käyskentelemään kanssaeliöiden kansoittaman kaupungin halki, vapaa menemään—

"Auuu!"

Tietokoneen hyvää meininkiä haittasi tosin hiukan se, että kiireiset ihmiset vähän väliä kompastuivat häneen kun eivät katsoneet eteensä.

"Katsoisit vähän mihin menet!" harmaapukuinen mies murisi maantasolta, kädet asfaltin runtelemina.

"Voi anteeksi, herra," tietokone kiiruhti miehen vierelle ja auttoi hänet pystyyn. Hän suki varovasti näppäimistöllään miehen lahkeet puhtaammiksi. "Tuo oli täysin minun vikani. Ei kai mitään hajonnut?"

Koneen kohteliaisuuden koskettamana mies heilautti kättään, "No, antaa olla. Minulla on kovin kiire, joten hyvää päivänjatkoa teille."

"Kuin myös, herra," tietokone kohotti hiirtään hyvästiksi tai ehkä rivoon eleeseen. Hetken kuluttua hän kääntyi taas jatkamaan matkaansa, penkoen kompastuttamansa miehen paksusti täytettyä lompakkoa.

Vapaa menemään ostoksille.

•••••

"Aina sinua saa hävetä, isoveli," Arisia mourusi, etsiväparin poistuessa rakennuksesta vastapäätä Martin omaa kerrostaloa.

"Ei sitä pidä ottaa niin vakavasti, päällikkö Lonkero vaikutti minusta hyvin lupsakalta."

"Isoveli!" Arisia pysäytti hänet. "Suo anteeksi, kun rohkenen puhutella sinua näin, mutta et ole oikeassa. Joskus ei ole ketään johon luottaa paitsi itseensä. Ja jos silloin ei itse kykene kantamaan sitä vastuuta, ei kukaan muukaan pysty auttamaan. Elämän täytyy olla jatkuvaa kamppailua sisimpiä heikkouksia vastaan – varautumista sitä päivää varten, jona joutuu selviytymään yksin!"

"Tähän mennessä olemme pärjänneet hyvin..."

"Kaikkea ei saa ottaa liian kevyesti. Meidän täytyy pinnistellä ollaksemme parempia kuin olemmekaan. Se on jokaisen elollisen velvollisuus!"

"Niin, no—"

"Uskon vakaasti että sinussa olisi ainesta vaikka mihin, jos vain päätät yrittää... Anteeksi, en saisi puhua näin sinulle."

"Tiedän, olet oikeassa, Arisia," Martti hymyili, lähtien heidän virka-autoaan kohti. "Mutta sinä olet iskevän ammattitaitoinen meidän molempien puolesta. Tiedän että voin aina luottaa sinuun. Itse voin vain koettaa vaatimattomasti jäljitellä hohtavaa esimerkkiäsi, ja kuunnella aina viisaita sanojasi."

"Isoveli! älä sano tuollaisia, tyhmä," Arisia silminnähden punastui. "Saan vielä sinut vakavoitumaan, vaikka se olisi viimeinen asia minkä teen."

"Tarkoitan sitä vakavasti," Martti asettui matkustajanpuoleiselle etupenkille. "Hei, käydään siellä poliisitalon vieressä olevassa kaupassa ennen kuin palaamme toimistolle."

Arisia sulki oven perässään ja hurautti hevosvoimat käyntiin. "Meinaat taas viettää illan neiti Bunnyn kanssa?"

"Mmmniin. Kyllä sinäkin voit tulla, jos haluat."

"Itse asiassa minulla on muuta tekemistä," Arisia totesi kuivasti, "valitettavasti."

He lähtivät matkaan puhumatta enempää.

•••••

Kyseisen kaupan kahvihyllyn edustalla Honey haki katseellaan parasta mahdollista hintalaatusuhdetta. Osaston Moccablasteri oli edelleen toiminnassa, jonkun vain tarvitsi uhrata taukonsa kahvijauheen hakemiseen. Koska oli ensimmäisenä kahvijonossa, vastuu lankesi Honeylle.

Hänen kevyesti lakatut kyntensä lipuivat kahvipakettirivin vierellä, lähes hipoen pakettien viekottelevia kylkiä. Ne kaikki kirkuivat hänen mielessään olevansa paras, ainoa oikea, täyteläisin, aidoin, pehmein, tummin, rikkain...

Hänen sormenpäänsä pysähtyivät. Hänen keskittynyt ilmeensä suli, kulmakarvojen pompatessa hereille. Kolanmakuista energiakahvia?

"Ei kannata," miehen ääni hänen takanaan naurahti.

Honey säpsähti. Hänen takanaan seisoi kolmikymppinen mies siistissä puvussa ja sopivassa solmiossa, sympaattinen hymy kasvoillaan.

"Tarkoitan vain, että kokeilin tuota heti kun se tuli markkinoille. Makuyhdistelmä ei mitenkään toiminut. Sitten haastoin tuottajan oikeuteen väärästä markkinoinnista."

Honey kallisti päätään, suu avautuen vinoon hymyyn. "Kumpi voitti?"

"Sovimme jutun lopulta oikeuden ulkopuolella, ja sain rahani takaisin sekä vuoden tarpeet kolakahvia. Luottakaa sanaani, älkää edes kokeilko sitä."

"Hyvä on!" Honey nyökkäsi huvittuneena. "Luotan sanaasi kuten ennenkin, Harri."

Miehen ilme muuttui hämmentyneeksi. "Miten... olemmeko me— oletko sinä Honey Bunny?"

"Harri!" Honey halasi häntä iloisesti. Harri ei aivan kerennyt vastaamaan halaukseen yllätykseltään, kun Honey jo päästi irti. Honeyn katse vajosi hetkeksi ajatuksiin, ja hänen hymynsä heikkeni.

Harrin ilo vaimeni myös nopeasti. Tiettyjä asioita ei ollut miellyttävä muistella. Hän yritti jälleen varovaista hymyä. "Kuinka olet pärjännyt, Honey?"

Honey palasi nykyhetkeen ja katsoi häntä lämpimästi. "Ihan hyvin, kaiken huomioon ottaen. Minä olen nykyään keskusrikospoliisilla johdon avustajana. Entä sinä?"

"Minä... no... minustahan tuli kuuluisa, kiitos sinun. Ensimmäinen asianajaja joka onnistui saamaan tietokoneen syytteeseen ja rangaistuksi. Ensimmäinen juttu jonka voitin. Minulla on nykyään oma firma, ja jouduin palkkaamaan jo pari korstoa häätämään asiakkaita isoilla kepeillä, kun en kerkeä kaikkia tapauksia hoitamaan."

Honey nyökkäsi, napaten pari satunnaista kahvipakettia hyllystä. "Joskus pahoistakin asioista seuraa jotain hyvää. Kerro toki lisää! Hei, mennäänkö lounaalle?"

He lähtivät kulkemaan kaupan käytävää poispäin. "Mennään vain, minulla on aikaa, jos sinullakin."

"Heitän vain tämän kahvin tuonne toimistolle, niin voimme mennä saman tien. Miten Heidi voi nykyään? Onko teillä jo lapsia? Kumpi teillä tekee nykyään vaateostokset? Sinullahan oli silloin kuusi vuotta sitten suunnilleen yhtä paljon tyylitajua kuin pinkillä piikkikärsäkkäällä..."

Heidän äänensä hukkuivat kaupan muuhun hälinään. Hiukan taaempana ja matalampana, harmaa näyttö seurasi hyllyn reunan takaa heidän poistumistaan. Tietokoneen hiiri hipoi kevyesti hyllyrivin kulmaa.

Vapaa kostamaan...

"Ah, millainen päivä! Hahahaha... AH HA HA HA HA HA!"

Lähellä oleva kaupan työntekijä lakkasi järjestelemästä hyllyjä ja katsoi tietokonetta kummasti. Lähimmät asiakkaat kiiruhtivat nopeasti eteenpäin.

"Ah, ha, ha... eh..."

Valkopunaraitaiseen essuun pukeutunut nuori mies empi hetken, sitten kysyi, "Anteeksi, oletteko kunnossa? Voinko auttaa teitä?"

"Ei, eiei! Nauran vain kuinka edullisia nämä," tietokone katsoi villisti ympärilleen, "pavut ovat! Ostaisin heti kolme purkkia, jos yleensä... söisin mitään... ikinä... ... Ha ha."

Tietokone kiiruhti tiehensä, hymypallo nolon punastuneena, jättäen nuoren hyllytysmestarin kysyvine ilmeineen taakseen.

•••••

Poliisiauto ajoi kaupan parkkipaikalle, ja pysähtyi. Moottori kävi hetken tyhjää, sitten sammui. Martti avasi matkustajanpuoleisen oven ja nousi kyydistä. Hän kumartui kurkkaamaan takaisin sisälle, missä Arisia edelleen istui.

"Etkö tule mukaan?"

Arisia otti mukavamman asennon. "Miksi?" Hän katsoi tyynesti eteenpäin tuulilasin läpi, kädet tukevasti ratilla.

"Mitä tekemistä sinulla täälläkään on?"

Kun vastausta ei hetkeen kuulunut, Martti jatkoi, "Minusta olisi kivempi, jos menisimme yhdessä. Mehän olemme pari."

Arisia tarkkaili tuimasti pysäköintialuetta hetken pidempään, sitten kääntyi ja katsoi toruen pariaan. Martti kohautti olkiaan anteeksipyytävästi pienellä hymynkareella. Hän antoi hymähtäen periksi, ja nousi myös autosta.

He lähtivät kävelemään kohti kaupparakennusta. Pysäköidyt audot heidän edellään värisivät kaikki peloissaan Arisian pälyilevän katseen alla. Martti vilkaisi sivusilmällä Arisiaa ja kysyi, "Mitä ajattelet nyt?"

Arisia nyökkäsi synkästi läheistä autoa kohti. "Tuo on pysäköity kahdelle paikalle. Pitäisi kutsua hinausauto viemään se romumurskaamoon."

Vastauksen puute sai Arisian epäluuloisena vilkaisemaan Martin suuntaan. "Mikä on niin hauskaa?"

Arisian mutruinen ilme sai Martin lähes nauramaan heidän kävellessään eteenpäin. Arisiankin suupielet nykivät hiukan ylemmäs. "Tyhmä," hän mutisi, valoisammin kuin hetkeä aiemmin. "Ja tuon rekisterilaatta on likainen."

"Anna olla, Arisia," Martti tönäisi häntä kevyesti olkapäähän, "me emme ole nyt virantoimituksessa. Oletko muuten nähnyt sen elokuvan... Auspicionin Legenda: Noutokeikka?"

Hänen silmänsä välähtivät välittömästi eloisiksi. "Totta kai, mutta ei se ollut yhtä hyvä kuin alkuperäinen. Puolet sarjakuvasta oli saksittu pois, eikä Kishi ollut ollenkaan niin söpö kuin hänen olisi pitänyt olla. Se keskittyi ihan liikaa toimintakohtauksiin, mitä sarjakuvassa ei edes ollut kovin montaa. Aivoton rymistely."

"Minusta se oli ihan hyvä..."

"Oikeasti, ohjaaja ei ymmärtänyt lainkaan tarinan syvällistä symboliikkaa," analyysi jatkui, "kuinka kaiken sydämessä on pimeyttä jota vastaan taistelet, tai luovutat ja syleilet."

"Ai?" Martti äännähti. Hänen katseensa kiinnittyi kaupan oville, joista muutama ihminen oli juuri tullut ulos. Kaksi heistä pysähtyivät päästääkseen auton ajamaan ohi, ja lähtivät sitten ylittämään parkkipaikkaa.

"Hei, eikös tuo ole—" Martti vaikeni.

Arisia nosti katseensa samaan suuntaan ja kohotti kulmakarvojaan. "Kenen kanssa neiti Bunny on, isoveli?" hän kysyi äkillisesti viattoman uteliaalla äänellä.

"Hän on varmaan joku Honeyn ystävä," Martti vastasi epävarmasti. Etäällä Honey taas ratkesi nauramaan ja nojasi hetken komean, hyvinpukeutuneen, hymyilevän ystävänsä käsivarteen. Heidän lähellään pysäköity harmaa henkilöauto käynnisti moottorinsa.

"Aika hyvä ystävä," Arisia ajatteli ääneen.

"Mmnniin—"

Renkaat vingahtaen juuri käynnistetty harmaa auto ampaisi eteenpäin.

Honey ja hänen ystävänsä kääntyivät katsomaan. Martin suu aukeni, mutta hänen keuhkojansa kuristi. Hyvinpukeutunut mies heittäytyi Honeya päin. Arisian kasvot tyhjenivät. Auton etupuskuri tömähti mieheen, jonka keho taittui kivuliaasti hänen osuessaan etupeltiin ja siitä räsynukkena kierien ilman halki. Honey kaatui asfaltille. Auto kaahasi eteenpäin. Mies iskeytyi maahan eikä enää liikkunut rusentuneesta asennostaan.

Martti otti pari juoksuaskelta tapahtumaa kohti, mutta pysähtyi kun Honey nousi käsiensä varassa, katsoen järkyttyneenä vahingoittunutta ystäväänsä.

Honey oli siis kunnossa. Martin katse hyppäsi terävästi pakenevan auton perään. "Arisia! Ammu sitä!"

Arisia oli jo liikkeellä. Martti juoksi hänen peräänsä, kun auto oli jo kovaa vauhtia menossa tielle. Muut motoristit jarruttivat hätäisesti, tehden tilaa.

Arisia juoksi hyvin nopeasti kokoisekseen, ja tempaisi suuren puoliautomaattisen käsiaseensa paitansa alta vauhdissa. Hän pysähtyi kuin seinään, leveään haara-asentoon tien vierelle, tähtäsi molemmin käsin, ja antoi palaa koko lippaan tyhjäksi.

Koska hän oli niin pieni ja söpö, yhteenkään sivulliseen ei osunut.

Harmaan auton takaikkuna räjähti sirpaleiksi luotien repiessä peltiin uusia uria. Auto kaartoi kömpelösti lähintä kujaa kohti, mutta käännös meni pitkäksi ja sen etukulma rämähti kiviseinään. Auto kimposi ja pomppasi hallitsemattomasti kujan vastakkaiseen seinään, murskaten alleen kaksi roskalaatikkoa.

"Hyvä, Arisia!" Martti hurrasi.

Arisia poseerasi hetken sormet voitonmerkissä, sitten piilotti jälleen aseensa. Hän kääntyi Marttia kohti kysyvästi. "Isoveli... mikset sinä ampunut?"

Martin selitys oli vaivaantunut hiljaisuus.

"Ottivatko he taas sinulta aseen pois..."

Martti lähti juoksemaan kohti ruttantunutta autoa. "Tule nyt, ennen kuin tämän tekijä pääsee karkuun!"

He saapuivat kujalle juoksujalkaa. Rivi roskalaatikkoja oli tehokkaasti vaimentanut törmäystä, joten vain auton pellit olivat kärsineet hiukan, ja seinää nuolaisseen kulman ajovalo oli säpäleinä. Harmaa etuovi oli auki, ja sisällä ilmatyyny nökötti tyytyväisenä tehtävänsä täyttäneenä. Arisian katse pyöri tarkasti ympäri kujaa, kun Martti kurkkasi epäilevästi auton sisälle.

Auto oli tyhjä. Martti ravisti päätään ymmällään.

"Ei ketään," Arisia huokaisi, tullen myös katsomaan autoa tarkemmin. "Vain roskia joka puolella. Hmmm. Näkiköhän kukaan ohikulkijoista mitään?"

"Tuskin, se olisi aivan liian helppoa. Mutta täältä ei pääse pakoon muuten kuin tulosuunnasta. Aivan kuin rikollinen olisi kadonnut maan nielemänä..."

He katsoivat toisiaan, ja kääntyivät yhdessä kohti viemäriaukkoa parin metrin päässä. Viemärin kansi oli tosin kiinni, mutta helposti nostettavissa syrjään. He astelivat sen luokse.

"Joo..." Martti mietti, "pienemmän meistä pitäisi varmaan mennä tuonne."

Arisia henkäisi. "Isoveli..."

Martti kohautti olkiaan. "Tai sitten otetaan sormenjäljet ja DNA kaikesta ja verrataan kaikkitietävään kansalaissuojelurekisteriin."

"Tehdään niin!" Arisia nyökkäsi. "Tässä kaikessa on jotain hyvin epäilyttävää. En usko että tämä oli sattumanvarainen hyökkäys."

"Miten niin?"

Arisia riensi takaisin autolle ja osoitti ajajan istuinta. "Katso tuota. Tällainen samanlainen pieni palanut kohta oli myös äskeisellä rikospaikalla sohvassa."

"Etsimämme rikollinen siis sammuttaa savukkeensa selkänojiin?"

"Ehkä," Arisia siristi silmiään dramaattisesti, "tai sitten hän on pukeutunut mecha-asuun... tai on jopa lääke- tai sotilassuuryrityksen epäonnistuneen neurokirurgisen leikkauksen hulluksi ajama kyborgi joka janoaa oikeutta tai kostoa! Psioniset voimat saattavat myös liittyä tapaukseen. Raa'an sähköisen ajatusvoiman telepaattiset lonkerot voisivat jättää juuri tällaisia jälkiä joutuessaan hetkellisesti hallitsemattomaan kosketukseen materian kanssa."

Hän kääntyi vakavana Martin puoleen. "Tämä saattaa olla isoin tapaus urallamme. Jos selvitämme tämän— isoveli, miksi sinulla on tuollainen ilme?"

"Alkaa kuulostaa aika vaaralliselta." Martti katsoi kohti taivasta ja huokaisi, pakottaen kasvonsa vakaviksi. Hän lähti kävelemään pois kujalta, kädet taskuihin upotettuina.

"Isoveli, odota... pitäisikö meidän nostaa nuo roskalaatikot pystyyn? Kuja ei näytä lainkaan siistiltä näin."

"Emme me nyt kerkeä. Mutta pitäisi varmaan soittaa asemalle ja pyytää tutkimusryhmä ja ensiapu paikalle."

"Hyvä!" Arisia lähti vauhdikkaasti Martin perään. "Olen varma, että olen kuullut jostain samanlaisesta tapauksesta aiemminkin. Soita sinä apua, minä menen heti tutkimaan arkistoja!"

"Aaa... Arisia?" Martti epäröi.

Hänen nuori parinsa kääntyi häntä kohti, pysähtyen. Martti kohotti tyhjiä käsiään anteeksipyytävästi.

"Taas?" Arisia tiukkasi turhautuneena. Hän veti esille virkakännykkänsä ja heitti sen Martille ennen kuin kääntyi taas ja säntäsi kohti poliisiasemaa, pikkuhousut vilahdellen minihameen alta joka askeleella.

•••••

Tohtori John Peura seisoi ajatuksiinsa vajonneena kohoavassa hississä. Päivä oli tuntunut niin omituiselta. Tietokone oli päästetty vapaaksi. Tämä oli samaan aikaan suunnattoman helpottavaa, sekä masentavaa. Mutta näin sen pitikin toimia. Tietokoneen parantuminen todisti, että kaikki pystyvät muuttumaan oikein kannustettuina. Hänen opintonsa, työnsä, ja koko elämänsä olivat viimein todistettu hyödyllisiksi. Kaikissa on jotain hyvää, vaikka sen pinnalle ammentaminen kestäisi tuskastuttavan kauan...

Hissi pysähtyi. Sen ovi liukui auki. Peura astui ulos, ja huokaisi kalastaessaan avaimia taskustaan. Nyt hän oli onnellinen ettei ollut luovuttanut.

Lukko naksahti, hän veti oven auki, ja astui sisälle. Hän katsoi eteenpäin pimeään asuntoonsa, vetäen oven totutusti takanaan kiinni. Oliko hän sulkenut kaikki kaihtimet aamulla? Ulkona oli vielä sen verran valoa että enemmän pitäisi tulla asuntoonkin asti. Kuitenkin kaikki oli hämärän peitossa. Hän ei erottanut esineiden ääriviivojakaan.

Pakokauhu alkoi hiipiä ylös hänen selkärankaansa. Odottiko pimeydessä joku... jokin... häntä?

Hänen sydämensä pomppi kurkkua kohti. Hän tavoitteli kädellään valokatkaisijaa, pyyhkäisten eteisen pöydältä nipun mainoksia ja kirjekuoria lattialle. Putoavan paperin kahina kuulosti kuin vaimennetuilta tuskankirkaisuilta. Peura painoi kämmenensä seinälle. Hänen hengityksensä värisi kun hän liu'utti kättään ympäriinsä hapuillen valokatkaisijan paikkaa. Missä se oli? Missä? Ei voi olla totta...

Hänen sormenpäänsä tunsivat muovinkulman allaan. Hän naksautti kytkimen päälle, pidättäen henkeään.

Huoneisto pysyi pimeänä. Hän napsautti kytkintä uudestaan. Pimeys ei hälvennyt. Ei mitään hätää, ehkäpä sulake vain oli palanut...

Peura koetti rauhoittua, ja veti syvään henkeä. Nyt jokin herätti hänen huomionsa. Huoneistossa oli lievän pistävä haju. Hän otti muutaman haparoivan askeleen eteenpäin pimeydessä, nuuhkaisten ilmaa.

Jostain matalalta hänen viereltään kuului anteeksipyytävä ääni. "Pelkäänpä, että tuo haju saattaa tulla minusta."

Hän jähmettyi paikalleen. Hän yritti puhua, mutta hänen kurkkunsa ei suostunut päästämään avuttomia pikku sanoja vaaraan. "T— T— T—"

"Jouduin piiloutumaan hajonneeseen roskalaatikkoon, jätteiden sekaan. Anteeksi. Sitten minun täytyi löytää turvallinen paikka, jokin, missä mitään pahaa ei voisi ikinä sattua."

Peura yritti ottaa askeleen takaisin kohti ovea, mutta jokin kapean lonkeron kaltainen kiertyi hänen oikean jalkansa ympärille. Hän ei voinut liikkua. Hän halusi kirkua, mutta ei uskaltanut.

"Joten ajattelin, että ystäväni varmasti auttaisi minua. Mehän... olemme ystäviä, emmekö olekin?"

Jokin kova ja sileä lipui hellästi hänen vasenta kylkeään ylös.

"Totta kai olemme. Tohtori..."

"M-mitä—" Peura parkaisi tukahtuneesti.

"Tohtori," tuhkaisen hunajainen ääni kehräsi, "John... Johnnie-poika... ah, niitä muistoja. Mitä kaikkia terapioita olemmekaan kokeneet yhdessä. Vanha... ystäväni."

"Mitä tahdot minusta?!" Peura lähes nyyhkytti silmät suljettuina. Tietokoneen näppäimistö hyväili hänen selkäänsä.

Hiljaisuuden rikkoivat vain etäiset liikenteen äänet ja pienen tuulettimen tasainen, vaimea hurina. Sitten matala ääni vastasi, "Minä haluan tietää, kuka se oli joka ampui minua tänään. Haluan myös lainata deodoranttisuihkettasi."

•••••

Paperit tuijottivat Marttia hänen pöydällään olevasta mapista. Niissä kerrottiin taas yhdestä rikoksesta. Hänen oli kai tarkoitus etsiä viittauksia taisteluasuisiin teknologiayritysjohtajiin, traagisiin superrikollisiin tai ehkä psykopaattisiin telepaatteihin, hän ei ollut enää varma, jos oli ikinä ollutkaan. Tekstissä oli liikaa sanoja, ja ne kaikki sekoittuivat edellisten raporttien sanamuureihin hänen kohdistumattomassa näkökentässään. Hänen hartioitaan särki. Tätä menoa he eivät ikinä selvittäisi tapausta.

Viereisen työpöydän ääreltä tosin kuului keskeytymättä jo viidettä tuntia jatkunut papereiden suhina.

"Sinä olet kone," Martti huoahti, nojaten päätään taaksepäin väsyneenä.

Arisia jätti vastaamatta, siirtäen tapausmapin neljänteen huojuvaan mappipinoon lattialla. Toisella kädellä hän kurkotti olkansa yli tapauslaatikoston lokeroon ja nappasi sieltä seuraavan mapin.

Martti nojasi uupuneena kyynärpäällään pöytäänsä, seuraten parinsa puurtamista. Lopulta hän nousi ylös ja venytteli kivuliaasti.

Arisia vilkaisi häntä. "Isoveli, näytät siltä kuin tarvitsisit tauon. Voisitko samalla hakea minulle lisää kahvia? Vauhtini tuntuu hiipuvan."

"Oikeastaan minun pitäisi jo lähteä kotiin..."

Arisia katsoi taas ylös, lopettaen papereiden plaraamisen hetkeksi. Hän kääntyi kohti kelloa seinällä hiukan yllättyneenä. "Ai? Melkein kahdeksan..."

"Mutta voin kyllä käydä taukokulmassa ennen lähtöä—"

"Oikeastaan ei tarvitsekaan," Arisia sysäsi mapin syrjään ja nappasi seuraavan tutkittavaksi. "Popsin kofeiinitabletteja. Ei ole sopivaa antaa neiti Bunnyn odottaa. Tämänpäiväisen jälkeen hän varmasti tarvitsee tukeasi."

"Mmmniin, ja varmasti sinunkin tukeasi. Oletko varma, ettet halua lähteä myös? Sinä tunnut aina olevan niin kireällä," Martti ehdotti varovaisesti. "Minusta ainakin olisi kivempi jos sinäkin olisit meidän kanssamme."

Arisia ei edes katsonut ylös tällä kertaa. "Minusta on enemmän iloa täällä. Kuinka neiti Bunnyn ystävä voi?"

Martti muisteli hetken synkkää listaa jonka oli Honeylta kuullut puhelimessa. "Aivotärähdys, murtunut kylkiluu, ruhjeita, mustelmia, ja käsivarsi sijoiltaan... mutta hän selviää."

"Sepä hyvä."

He vaikenivat jälleen, yksinäisen toimiston viimeiset työläiset. Martti koetti keksiä vielä jotain sanottavaa, mutta ei uskaltanut uskoa minkään vaihtoehdon muuttavan uutteran parinsa mieltä. Niinpä hän antoi periksi ja kääntyi lähtemään. "Koeta nukkua vähän jossain välissä..."

Hän astui ulos ovesta. Kuului kevyt napsahdus oven sulkeutuessa. Papereiden suhina jatkui joitain sekunteja, sitten sekin vaimeni.

Viimeinen silmäpari tuijotti voimattomasti loputtomien dokumenttien läpi. Arisian hartiat vajosivat hitaasti.

Täysi hiljaisuus vallitsi viimein keskusrikospoliisin huumausaineosaston kakkostoimistossa.

•••••

Etsivä Merttonen avasi silmänsä tervehtimään uutta ruusulonkeroista aamunkoittoa. Hän antoi silmiensä painua taas kiinni, sitten räpytteli hetken. Valoisuuden määrä vihjasi kellon taipuneen jo aamupäivän puolelle. Hän kääntyi katsomaan sivulleen. Yöpukuinen Honey uinui siinä vierellä, vatsallaan, enimmäkseen peiton alla. Hänen viimein levolliset kasvonsa olivat Marttia kohti, poski pehmeään tyynyyn uponneena.

Honey ei ollut juuri pystynyt keskittymään illan elokuvaan, mutta hän ei myöskään pystynyt nukkumaan. Niinpä he olivat sen sijaan puhuneet hiljaisesti hämärässä. Honeyn pahoinloukkaantunutta pelastajaa ei mainittu kertaakaan. Tämä sai Martin mielen hieman huolestuneeksi, mutta hienotunteisena hänkään ei oikein tiennyt miten olisi aihetta lähestynyt. Niinpä olikin hyvä, että enimmäkseen Honey puhui, joten Martin vastuulle lankesivat kuuntelu ja satunnaisten jatkokysymysten teko.

He puhuivat poliisilaitoksesta, oranssinvihreään pukeutuvasta nartusta talousrikososastolla, osastonjohtajasta, kahvista... Honeyn ystävistä, ulkonäön merkityksestä, vaatemausta, ruoasta, musiikista, elokuvista, haaveista, suunnitelmista... Kunnes aamuyöllä joskus kolmen aikaan he vajosivat pimeyteen.

Äkillinen puhelimen soittoääni lattialta sängyn toisella puolen havahdutti Martin, joka oli unohtunut katselemaan Honeya. Honeykin heräsi, ja hetken kopeloinnin jälkeen löysi käsilaukustaan lattialla mobiilipuhelimensa.

"Helou?"

Honey nousi edelleen unisena istumaan sängyssä. "Haloo?" hän toisti, hieraisten silmiään.

Martti hilasi itsensä istumaan sängyn laidalle, ja venytteli. Hänen nikamansa rusahtelivat miellyttävästi.

"Olen..."

Hän kääntyi katsomaan taas Honeya.

"Mitä? Kuka siellä on?" Honey kysyi otsaansa kurtistaen. "Kuka?—" Hän otti puhelimen korvaltaan ja katsoi sitä hiljaisessa ärtymyksessä.

"Mitä se sanoi?"

Honey ravisti päätään hitaasti. "Toivotti hyvää vuosipäivää. Joku pilapuhelu, tai ehkä väärä henkilö..."

"Mitä vuosipäivää?" Martti ihmetteli. "... Honey?"

"Martti," Honey hyppäsi äkisti sängystä ja keräsi vaatteensa, "minun täytyy tehdä tänään jotain. Lähdetään. Ja sinä saat mennä auttamaan Arisiaa ottamaan kiinni sen rikollisen, ettei minua yritetä tappaa ennen kuin olen valmis."

"Mmm-mi?—"

"Minulla on vain paha aavistus. Pukeudu!" Honey lukittautui kylpyhuoneeseen.

Muutamaa minuuttia myöhemmin he poistuivat jo talosta. Martti oli edelleen hämmentynyt, mutta oletti luottavaisin mielin, että tapahtumat alkaisivat seljetä kunhan hän tokenisi unenpöpperöstä.

He menivät helakanpunaisen hunajamobiilin sisään. Martti katsoi vielä kerran kysyvästi Honeya. "Mistä on kyse?"

"Perheasia," tämä totesi lakonisesti virnistäen, ja veti turvavyönsä kiinni. "Nyt mennään. Pidä kiinni."

"Pidä kiinni?" Martti kohotti toista kulmakarvaansa, pahinta peläten. Hänen kätensä otti vaistonvaraisesti tukea hansikaslokeron päältä.

Honey survaisi peruutusvaihteen päälle ja tallasi kaasupoljinta. Auto kiemurteli taaksepäin pysäköintipaikalta pitkän sekunnin ajan, sitten jatkoi suoraan samaan suuntaan. Honey älähti yllättyneenä. Hunajamobiilin perän rysähdys betoniseinään päätti tyylikkään pakituksen, paiskaten matkustajat väkivaltaisesti istuimiinsa.

Hiljaisuus vallitsi autossa hetken.

"Hyvä kun varoitit," Martti tokaisi.

Silmät tulisina Honey iski moottorin pois päältä ja repäisi turvavyön irti. "Jarrut eivät toimineet! Autoani on sabotoitu!"

Martti astui varovaisesti ulos autosta hänen perässään. Honey seisoi auton vierellä, ruttaantunutta takapeltiä katsellen ja kiukusta kihisten. Takavalot olivat säpäleinä asfaltilla.

"Paljon pahemminkin olisi voinut käydä..."

"Tämä on jo paha, muutenkin kiire. Nyt täytyy mennä kävellen." Honey lähti painelemaan rivakasti katua alas. "Soitan jos tarvitsen apuasi, okei?"

"Joo," viimein herännyt etsivä nyökkäsi Honeyn poistuvalle selälle. Hän katsoi vielä kerran autoa, ja lähti sitten kädet taskuissa ja katse kadussa poliisilaitosta kohti.

Seitsemän kerrosta ylempänä suuri keltainen hymypallo tietokoneen näytöllä seurasi heitä ikkunasta.

•••••

Yllättävää kyllä, Arisia ei ollutkaan nukahtanut söpösti työpöytänsä ääreen. Hänen takkinsakin oli poissa, ja mapit olivat siisteissä kasoissa lattialla. Martin nuori pari oli siis sittenkin totellut ja lähtenyt kotiin lepäämään. "Erinomaista päättelyä, herra Merttonen," Martti onnitteli itseään.

Hän päätti antaa Arisian nukkua myöhään, kerrankin. Kunhan hän palaisi uhkuen energiaa, tapaus selviäisi alta aikayksikön. Tätä odotellessaan Martti tappoi aikaa pelaamalla tuota peleistä jalointa, pasianssia.

•••••

"Huomenta," Honey tervehti kirjastotätiä, "Tarvitsisin Urbaanien Uutisten kuusi vuotta vanhoja numeroita. Toukokuun kahdeskymmenes päivä, ja siitä kolmen seuraavan viikon lehdet."

•••••

Saapuvan sähköpostin kilahdus havahdutti Martin huomaamaan, että oli jo lounasaika, eikä Arisiaa vieläkään näkynyt saati kuulunut.

Saapunut viesti oli laboratorion puolelta. Siinä todettiin, että harmaasta autosta ei löytynyt mitään tuoretta jälkeä kenestäkään muusta kuin omistajasta, sekä Martista. Auton onneton omistaja taas oli silminnäkijöiden varmistamana ollut ostoksilla tapahtumahetkenä. Ballistinen analyysi oli paljastanut jokaisen ammutun luodin reitin, ja vaikka vaikutti siltä, että yhden luodin olisi pitänyt ainakin hipaista ajajan kylkeä, verijälkiä ei löytynyt. Auton lattialta löytyi lisäksi pieni vaaleanharmaa kovamuovin sirpale, kuin taltalla irroitettu, mutta sille ei osattu tarjota mitään selitystä.

Viestin lopussa toivotettiin onnea auton omistajalle vakuutusyhtiön kanssa.

Hetken pohdinnan jälkeen Martti otti pöytäpuhelimensa ja soitti Arisialle. Hän varmaan saisi raportista enemmän irti. Ehkä hän oli jo illalla löytänyt vastaavan tapauksen mappeja selatessaan. Jos vain hän vastaisi, niin tapauksessa päästäisiin eteenpäin...

Ei vastausta. Martti sulki puhelimen, ja mietti hetken kauemmin.

Sitten hän päätti lähteä käymään Arisian kotona Tonnikalapolulla. Vaikka tunnevammainen miespuolinen olikin, hänellä oli jotenkin levoton, jopa orpo olo.

Onneksi Arisian talo oli vain viidentoista minuutin kävelyn päässä poliisiasemalta. Martti saapui pian perille kuluneen harmaansinisen matalan kerrostalorykelmän luo. Pari nuorta haahuili pihan leikkikentällä ja joku asukki kulki koiransa kanssa Martin ohi, tämän yrittäessä muistaa missä rapussa Arisian pieni yksiö sijaitsi.

Martti löysi yrityksen ja erehdyksen jälkeen oikean rapun, ja kiipesi neljänteen kerrokseen miellyttävän valoisassa rappukäytävässä. Kimalainen, Hyypiö-Torkkula, Lietolanderholmströmberger, ja... Satsuma. Hän antoi hengityksensä tasaantua hetken ennen kuin soitti ovikelloa pehmeästi.

Hän soitti uudestaan, kuuluvammin, mutta aivan yhtä turhaan kuin ensimmäisellä kerralla. Oven takaa kuului vaimeaa musiikkia, mutta ei mitään liikettä.

Lopulta Martti kaivoi taskustaan avainnippunsa. "Siltä varalta, että sinun tarvitsee joskus käydä asunnossani, tai jos vain haluat tulla käymään..." oli Arisia sanonut pari vuotta sitten, "milloin vain..."

Martille ei ikinä ollut tullut tarvetta käydä siellä.

Ennen kuin nyt. Vetäen syvään henkeä, hän työnsi avaimen lukkoon, ja käänsi. Ovi avautui hiljaisesti naksahtaen. Martti avasi sisemmän oven ja astui varoen sisälle. Ensimmäinen mitä hän näki oli itsensä ovea vastapäätä olevassa korkeassa peilissä. Hän sulki ulko-oven takanaan.

"Arisia? Oletko kotona?"

Sisääntuloalue vaatenaulakkoineen vei noin kaksi metriä, ja johti suoraan asunnon olohuoneeseen. Ilmassa leijaili Arisian kotoinen tuoksu. Arisian takki roikkui naulakossa muiden takkien ohella.

Olohuoneesta kantautui pehmeää, klassisen kuuloista syntetisaattorimusiikkia. Huoneen ikkunan kaihtimet olivat enimmäkseen suljettu, mutta huone oli silti valoisa, ja kattolamppukin oli päällä aivan turhaan.

Martti laittoi valon pois, vastuuntuntoisena miehenä. Hän eteni sisemmäs.

Huone vaikutti siistiltä. Mitään tappelun jälkiä ei näkynyt, mitä nyt joitakin vaatekappaleita oli pedatun sängyn päällä. Seinää vasten seisoi korkea ja leveä punaruskea kirjahylly. Se oli tietty täynnä sarjakuvia. Samanvärisellä työpöydällä oleva tietokone oli päällä. Tietokoneen moderni, litteä näyttö oli virransäästötilassa, mutta kaiuttimista kuului edelleen musiikkia.

Martti tönäisi hiirtä, ja työpöytä välähti taas näytölle. Mediasoitin pyöri satunnaisella soittolistalla, joka oli täynnä Martille tuntemattomia artisteja. Hän pysäytti soiton. Asunnon täytti nyt enää hiljaisuus, ja tuo vieno tuoksu.

Keittiö oli tehokkaasti rakennettu kahden metrin syvennykseen olohuoneen kulmassa. Kaikki vaikutti normaalilta, pari astiaa odotti pesua. Paitsi, että jääkaappi ei ollut päällä. Mikroaaltouunin kello oli myös pimeänä.

Sitten oli vielä kylpyhuone.

Sisäänkäynti kylpyhuoneeseen oli keittiönurkan ja eteisen välissä olohuoneen seinällä. Ovi oli kiinni, mutta ei lukossa.

Martti astui lähemmäs ovea, käsi kurottaen kohti kahvaa.

Hänen kätensä tarttui varoen viileään kahvaan. "Arisia? Toivottavasti et ole kylvyssä tai mitään."

Hän painoi kahvaa alaspäin, ja ovi raottui. Valonsiivu levisi pimeään kylpyhuoneeseen, langeten Arisian verettömille kasvoille.

Pieni, eloton Arisia kellui kylpyammeessa punertavassa vedessä, silmät auki, suu raollaan. Hänen vaaleanpunaiset hiuksensa ympäröivät hänen päänsä vedessä kuin hitaasti aaltoilevat auringonsäteet. Hänellä oli edelleen päällään samat vaatteet kuin illalla, nyt läpeensä märät.

Martti päästi irti ovesta, joka jatkoi avautumistaan hetken omillaan. Hän tuijotti Arisiaa yhtä tyhjästi kuin tytön omat silmät tuijottivat kattoa. Hänen mielensä kieltäytyi nielemästä näkyä.

Hänen etsivänkoulutuksensa sai hänet lopulta liikkeelle. Hän kokeili valokytkintä, mutta kylpyhuoneeseen ei tullut sähköä. Puolet asunnosta oli ilmeisesti pimeänä. Ja syy siihen oli Arisian kakkostietokone, kannettava. Se oli kylpyammeen pohjalla punatun veden alla, sen virtajohto edelleen kiinni seinässä.

Lattialla oli lasinsirpaleita. Joku oli hajottanut juomalasin. Ja, ilmeisesti viiltänyt Arisian kaulaa sirpaleella. Koska verta ei juurikaan ollut ammeen ulkopuolella, tämä oli tehty kun Arisia oli jo ammeessa, ja todennäköisesti puolustuskyvytön.

Arisian ohimolla oli ruhje, ja toinen otsalla. Jokin oli iskenyt häntä päähän, ja kaatanut hänet ammeeseen. Sitten kannettava tietokone oli sadistisesti heitetty hänen seurakseen. Sähköisku tainnutti hänet, ja ehkä pysäytti hänen pienen sydämensä. Mutta tekijä halusi olla varma, ja oli vielä avannut hänen kaulavaltimonsa terävällä sirpaleella.

DNA:ta tai sormenjälkiä tuskin löytyisi täältäkään, mutta Martti ei keksinyt parempaakaan, ja kävi soittamassa Arisian matkapuhelimella poliisiasemalle.

Puhelimessakaan ei ollut mitään viestejä tai soittoja eilisen jälkeen. Ja muutenkin ainoat viestit jotka Arisia oli jättänyt puhelimen muistiin olivat kaikki Martilta itseltään.

Ovessa ei ollut murron merkkejä. Kaikki vaikutti hieman liian siistiltä.

Mutta mitään ei ollut tehtävissä. Asunto ei tarjonnut enempiä johtolankoja.

Martti jäi seisomaan kylpyhuoneen ovelle, hartiat lysyssä. "Arisia... mitä minä teen ilman sinua?.."

Arisia jatkoi kellumista syyttävän hiljaisena. Martti ei kyennyt katsomaan häntä silmiin enää, tänä viimeisenä kertana.

•••••

Honey palasi poliisiasemalle saatuaan soiton Martilta. He tapasivat toimistossa, ja halasivat sanatta. Martti kertoi hiljaisesti ja katkonaisesti, mitä oli löytänyt.

"Se tekee tästä entistä henkilökohtaisempaa," Honey lopulta mutisi, "tämä täytyy saada päätökseen heti."

"Mutta miten?" Martti voihkaisi, istuen ja peittäen kasvonsa, "Miten voin selvittää tämän?"

Honey oli hetken hiljaa. Hän kumartui, siirsi Martin etutukan syrjään, ja painoi kuivan suukon hänen otsalleen. "Samalla tavoin kuin aina ennenkin. Luota siihen, että kaikki selviää ajallaan. Ehkä jo ennen tätä iltaa. Minun täytyy nyt mennä..."

Honey poistui hakemaan tietoja vapausrangaistusten suorituksista, jättäen Martin harkitsemaan seuraavaa siirtoaan.

Seuraava siirto ojennettiinkin hänelle valmiina käteen, ylijohtajan toimesta, ylijohtajan toimistossa.

"Herra Merttonen, olen suunnattoman pahoillani. Tämä on raskas menetys koko poliisilaitokselle. Kaikista nuorista poliiseista joita olen urallani nähnyt, etsivä Satsuma oli tarmokkain. Tämä irvokas murha on järkyttänyt koko osaston perinpohjin. Lienee sanomattakin selvää, että tämä on sellainen rikos, jota ei jätetä rankaisematta."

Martti nyökkäsi tuimasti. "Teen kaikkeni, johtaja."

Ylijohtaja naputti pöytäänsä sormillaan, katse syrjässä, tavoitellen sopivaa tapaa sanoa jotain. "Kuten tähänkin asti aina, olen varma. Ja siitä minun pitikin puhua..."

Tämä äänensävy ei ollut aivan se, mitä Martti odotti. Hänen katseensa vaelsi epävarmana viherkasvista arkistokaappiin, sieltä seinädiplomeihin, ja päätyi lopulta takaisin johtajan työpöydälle, missä Arisian henkilökansio oli avoinna.

Johtajan katse tuijotti tuon saman kansion läpi. "Tunnen olevani tavallaan vastuussa hänen kuolemastaan... koska annoin periksi liian monta kertaa. Minun olisi pitänyt kylmästi antaa sinulle kenkää jo kauan aikaa sitten ja pakottaa hänet ottamaan joku oikeasti kykenevä pari. Tosin hän varmasti olisi toteuttanut uhkauksensa ja eronnut heti palveluksesta... mutta ainakin sitten hän olisi yhä elossa."

Kovat, syvät silmät kohdistuivat nyt Marttiin, uhkaavan viileinä. "Joten teen nyt sen mikä minun olisi pitänyt tehdä kaksi vuotta sitten. Luovuta virkamerkkisi. Tämä on viimeinen päiväsi lain palveluksessa."

Martti nielaisi. Tämä oli kova pala. Viimeinen asia mikä tunnisti hänet poliisiksi, ja sekin oltiin viimein viemässä häneltä. Hän kohotti kätensä povitaskuunsa, veti virkamerkin ulos, ja asetti sen varoen pöydälle.

"Selvä," hän sanoi leuat kireänä, "viimeinen päiväni."

"Häivy silmistäni," ylijohtaja tiuskaisi hiljaisesti, väsynyt katse vajonneena Arisian hymyilevään, voitonmerkkiä näyttävään kuvaan kansiossa edessään.

•••••

Silmät päättäväisyydestä kiiluen Honey kävi lähikaupassa ostamassa salaisen aseen. Myyjä pelästyi niin hänen katsettaan että melkein antoi ostoksen ilmaiseksi.

Sitten Honey suuntasi kohti Lerpputie seitsemääkymmentä.

•••••

Poliisiasemaa lähin baari oli Sinivuokko, vain parin korttelin päässä. Martti ei juurikaan käynyt baareissa, eikä se hänen tietääkseen ollut Arisiallakaan tapana, mutta Arisia oli maininnut poliisiaseman yöpäivystäjälle olevansa menossa sinne, puoli yhdeksältä. Arisia oli kuulemma näyttänyt siltä, kuin tarvitsisi pitkän ryypyn, tai ainakin hyvän sushi-aterian, millaisia Sinivuokossa myös oli tarjolla.

"Kyllä hän oli täällä," tarjoilija nyökkäsi. "Hän on yksi vakioasiakkaistamme, ja jättää aina hyvin juomarahaa. Hän tulee aina ilman seuralaista, eikä juurikaan osoita kiinnostusta muita asiakkaita kohti. Paitsi eilen illalla."

Martti nojasi tiskiin. "Joku oli hänen kanssaan?"

Tarjoilija alkoi kiillottaa lasia, kohauttaen olkiaan. "Niin, ja ihan hyvä niin. Minusta hän aina vaikutti jotenkin yksinäiseltä. Hän tilasi tavallisen, ja asettui vakiopöytäänsä, tuonne. Pari minuuttia hänen jälkeensä sisään tuli asiakas, jota en ole ennen nähnyt. Hän tilasi juoman itselleen ja neiti Satsumalle, ja meni sitten hänen pöytäänsä."

"Kuka hän oli? Minkä näköinen?"

"Hän oli tietokone," tarjoilija muisteli, kohottaen lasin kohti valoa nähdäkseen mahdolliset tahrat, "pöytämallinen kotelo, vähän vanhantuntuinen. Kulmikas hiiri, järeä näppäimistö. Monitori kuin iso möykky. Sellaisiahan ei enää kauheasti näe."

Martti yritti kuvitella tätä, ja epäonnistui. Hän nojautui eteenpäin, etsien tarjoilijan ilmeestä pilailun merkkejä. "Anteeksi... hän oli mikä?"

"Tietokone."

"Mmmutta..." Martin mieli kelasi tyhjää. "Itsestään liikkuva tietokone? Joka tilasi juotavaa?"

"En nähnyt hänen varsinaisesti tyhjentävän lasia, mutta hän vähän niin kuin nytkytti itseään eteenpäin, kyllä," tarjoilija kuvaili yhdentekevään ääneen. Hän laittoi lasin hyllylle, ja kääntyi takaisin Martin puoleen, nojaten molemmin käsin myyntitiskiin. "Onko teillä jotain tietokoneita vastaan?"

"Ei, ei toki," entinen etsivä pudisti päätään, "Se vain kuulosti hiukan epätavalliselta. Mutta on sitä oudompaakin nähty. Teille ei kai... tule tietokoneita asiakkaiksi ihan joka päivä?"

"Ei, siksi se jäikin hyvin mieleen. Hän vaikutti myös hyvin sivistyneeltä ja jätti myös hyvät juomarahat. Neiti Satsuma ja tämä tietokone olivat ilmeisesti tavanneet jossain aiemmin. Muutoin hän tuskin olisi hyväksynyt tämän seuraa; kuten sanoin, hän on kovin kultainen asiakas, mutta ei järin avoin. Tietokone sai murrettua jään aika nopeasti, ja he vaikuttivat tulevan oikein hyvin juttuun."

"En tietenkään kuunnellut heidän keskusteluaan," tarjoilija jatkoi, nyökäten uudelle asiakkaalle joka astui sisään baariin, "mutta minusta vaikutti siltä kuin he olisivat keskustelleet sarjakuvista. Pari drinkkiä myöhemmin he lähtivät yhdessä, ilmeisen hyväntuulisina."

"Vai niin..."

"Neiti Satsuma ainakin hymyili paljon luonnollisemmin kuin tavallisesti. Ja tietokoneen näytöllä oli suuri keltainen hymypallo. Oliko teillä vielä muita kysymyksiä?"

Martti ravisti jälleen päätään, "Kiitos ajastanne."

•••••

Honey seisoi kerrostaloasunnon oven edessä, korkeimmassa kerroksessa. Hänen kehonsa värisi jännityksestä ja seitsemän kerroksen kiipeämisestä. Oven postiluukussa luki, "TIETOKONE". Oveen oli teipattu matriisitulostettu lappu, jota Honey luki ajatuksissaan.

"HONEY,

Tervetuloa, ja onneksi olkoon! Koska olet päässyt näin pitkälle, ansaitset mahdollisuuden kohdata minut henkilökohtaisesti. Vain viimeinen pulma seisoo välissämme, sinun ja minun – koston, kohtalon ja oikeuden kolmion keskellä.

Jokaisessa vihjeessä tähän asti on eräs yhtäläisyys, kuten varmasti olet jo pannut merkille. Sijoita kyseiset tavut allaolevaan ristikkoon, ja murra salaus. Tästä saat vastauksen perimmäiseen kysymykseen. Mutta tuo vastaus on hyödytön, jollet tiedä, mikä suurin kysymys on. Kun keksit sen, koputa ne kolme sanaa kuin vanha telegrammi, ja oveni on avautuva sinulle!

XXX Veljesi paras ystävä

P.S. Koeta selvittää tämä pikaisesti, sillä suunnitelmani varallesi ovat niin ihanan hekumalliset, että voin vaivoin vartoa!"

"Johan pomppasi," Honey tuhahti, ja tiirikoi oven lukon auki alle minuutissa.

Hän veti oven auki ja astui sisään kevyin askelin. Hämärän ja tyhjän asunnon olohuoneen keskellä, meditaatiokuvioidulla matolla, istui tietokone. Sen näyttö oli pimeä, mutta tuuletin hykerteli edelleen hiljaisesti.

Honey otti varovaisen askeleen lähemmäs, pitäen hankkimansa salaisen aseen selkänsä takana.

Sähköisen sähähdyksen saattamana näytölle ilmestyi pahoinvoivan kellertävä hymypallo. Se ei enää hymyillyt. "Honey!"

Honey pysähtyi. "Moi."

"En kuullut koputustasi," tietokone totesi epäilevästi.

"En tainnut koputtaa."

"Entä arvoitukseni?"

"Mitkä arvoituksesi?"

Tietokone hivuttautui lähemmäs Honeya. "No ne joita olet seurannut koko päivän löytääksesi minut! Ensimmäinen sähköpostissa, sitten poliisiaseman roskiksessa, rautatieasemalla, suihkulähteen vieressä, keskuspuiston penkin takana, poikaystäväsi asunnossa, ja lopulta tuossa ovellani. Jokainen edellistä diabolisempi, johtaen askeleen lähemmäs loppukohtausta."

Honey kohautti olkapäitään. "En kerennyt lukea sähköpostiani tänään, enkä sitä tarvinnutkaan. Jäljittämisesi oli rikollisen helppoa, kun vain tiesin oikeat tahot, joilta kysyä. Veljeni oli oikeassa – alat tosiaan käymään vanhaksi."

Näppäimistö ja hiiri värisivät ilmassa. "Huijari!" tietokone raivosi, "etkä edes selvittänyt nerokkainta ongelmaa lopussa, vaan murtauduit asuntooni! Minä vielä— tiedätkö, kuinka kauan työstin noita pulmia sinulle?"

"Tiedätkö, kuinka vähän minua kiinnostaa?"

Hetken vaikutti siltä, kuin tietokone hyökkäisi, mutta sitten hän yllättäen naurahti. "Hahaha... hyvä, Honey. Hyvä! Juuri tuon vuoksi sinusta pidänkin."

"No, kohta pidät minusta vielä enemmän," Honey ravisti pitelemäänsä kivennäisvesipulloa, "toin nimittäin sinulle jotain." Hän tarttui korkkiin ja valmistautui kieräyttämään sen auki.

Tietokone tuijotti häntä, näppäimistö ja hiiri roikkuen ilmassa kuin käärmeet valmiina iskemään.

Honey tuijotti takaisin. Hän toivoi, että korkki aukeaisi huolimatta hänen hikisistä käsistään.

"Leikitään!" tietokone sihahti. Näppäimistö singahti eteenpäin kohti pulloa.

Honey väisti taaksepäin ja pyöräytti korkin auki. Kuplivaa, raikasta vettä purskahti ulos. Tietokone pomppasi syrjään yllättävällä ketteryydellä. Honey hyppäsi samalla eteenpäin, pyrkien koneen sivustalle, osoittaen vesisuihkun konetta kohti.

Tietokone suojautui kohottamalla näppäimistönsä kilveksi, ja kauheasti ärjäisten sivalsi hiirellään Honeya kohti. Ensimmäinen isku vain hipaisi hänen käsivarttaan.

Honey hypähti eteenpäin, vesi pulputen pullosta. Tietokone murahti pelonsekaisesti, väistäen taas sivulle. Honeyn ojennettu käsi oli liian avoimesti tarjolla, ja äkkiä hiiren johto kiertyi kivuliaasti hänen ranteensa ympärille. Pullo lipsahti hänen otteestaan.

Honey yritti perääntyä, mutta tietokone oli jo hänen päällään. Hän kaatui lattialle tietokoneen painon alla. Hänen keuhkonsa tyhjenivät iskun voimasta. Tietokone pakotti Honeyn kädet yhteen ja painoi ne kiinni lattiaan hänen päänsä yläpuolella. Hymypallo virnisti. "No niin... paljon parempi näin..."

"Päästä minut irti!"

"Oi, en suinkaan, suloiseni. Jos olisit käyttänyt jotakin paksusta sokerisiirapista jalostettua juomaa, olisit saattanut päihittääkin minut. Pelkkä vesi kuivuu hetkessä pois. Mutta haluan palkita urheutesi jotenkin. Minullakin on nimittäin sinulle jotain."

Honey yritti kääntää kasvojaan pois, kun tietokoneen hiiri hipoi hänen poskeaan kevyesti, mutta oli voimaton vastustamaan.

•••••

"Mitä Arisia tekisi?" Martti kysyi itseltään, palattuaan poliisiasemalle, entisen pöytänsä äärelle.

Arisia penkoisi kansioita ja vanhoja tapauksia kunnes löytäisi jotain. Mutta etsittävä tapaus saattaa olla monenkin vuoden takaa, ja isossa kaupungissa tehdään satoja rikoksia joka päivä. Martilla ei sitä paitsi ollut Arisian ällistyttävää keskittymiskykyä ja energiaa. Saati aikaa.

"Täytyyhän olla joku parempikin tapa..."

Hän nojasi halvan nahkatuolinsa istuimeen ja tuijotti työtietokoneensa näyttöä.

"Jokin tehokkaampi tapa kuin paperiset arkistot. Mutta tapauksia ei edelleenkään ole luotettavasti saatu siirrettyä sähköiseen tietokantaamme... ja minulta otettiin käyttöoikeudet pois joka tapauksessa pari kuuta sitten. Kaikkitietävällä kansalaissuojelurekisterillä taas on hauska pelotella ihmisiä, mutta kun sekin on juuri yhtä luotettava ja ajantasainen kuin kaikki muutkin valtion järjestelmät..."

Hän huokaisi ja hieroi ohimoitaan.

Sitten hän käynnisti internet-selaimen, ja kirjoitti suosikkihakukoneeseensa, "tietokone murha anthroborough".

Heti kolmas hakutulos kertoi hänelle lähes kaiken.

"Perjantai, 20. toukokuuta
PIRTEä PERHEILTA PääTTYI PANIIKKIIN
Tietokone tappoi perheen, poliisin
15-VUOTIAS JäI ORVOKSI"

Artikkelissa oli kuviakin. Yhdessä oli tietokone, sellissä, uhmakkaan mutta vaitonaisen näköisenä. Toisessa oli kuva asunnosta, kalusteet nurin ja veritahroja ympäriinsä. Kolmannessa oli kuva perheen orvoksi jääneestä tyttärestä... Perheen nuorimmainen poika oli ilmeisesti aikonut avata tietokoneen ja vaihtaa muutaman osan, kun tietokone oli äkisti villiintynyt ja iskenyt poikaa näppäimistöllä. Kun hänen isänsä yritti tulla apuun, tietokone alkoi moukaroida häntäkin. Melun hälyttämänä naapurit kutsuivat poliisin paikalle. Poliisipartion saapuessa tietokone oli jo rauhoittunut, mutta ei noudattanut sulkeutumiskäskyä. Seuranneessa kahakassa molemmat poliisit saivat pahoja vammoja päähän ja ympäri kehoa, kuin myös urheasti auttamaan tullut naapuri, eläkkeelle jäänyt entinen merijalkaväen upseeri.

Tapahtumien kulusta asunnossa ei vielä ollut varmaa selvyyttä, sillä ainoa selviytyjä oli edelleen liian järkyttynyt. Varmistettuja kuolonuhreja oli jo neljä: toinen poliiseista kuoli sisäiseen verenvuotoon matkalla sairaalaan, ja molemmat perheen vanhemmat sekä poika löytyivät hengettöminä. Naapurin upseeri oli myös kriittisessä tilassa.

Norppa ja Mesi Bunnyn 15-vuotias tytär, Honey, selvisi kuin ihmeen kaupalla haavoittumattomana, vaikka oli kotona teon tapahtuessa.

Martti pysähtyi. "Miksei hän ikinä kertonut minulle?"

Hetken lisätutkimus paljasti myös, että Honey oli sittemmin päässyt kiltin tätinsä luokse asumaan, ja kovasti tutunnäköinen asianajaja oli avustanut Honeya oikeudenkäynnissä.

"Joten Honeyn ystävä olikin tämä asianajaja... ja kaikki täsmää! Tietokone yritti kostaa ajamalla kahden kärpäsen yli yhdellä autolla. Siksi autosta ei löytynyt ihmisen jälkiä! Ja koska Arisia ampui häntä, tietokone otti hänet seuraavaksi kohteekseen. Ja viaton pikku Arisia ei tietenkään osannut epäillä mitään kun tietokone tuli hurmaavimmillaan iskemään häntä..."

Martin ajatuksenjuoksu hidastui taas. "Ja nyt tietokone haluaa viimeistellä hirmutyönsä Honeyn kanssa. Mutta missä tietokone on nyt?"

Hänen ajatuksensa löivät tyhjää. Hän kohotti katseensä ylös ja huokaisi anovasti, "Arisia, auta minua vielä kerran."

Vain hiljaisuus vastasi hänelle.

Siinä hiljaisuudessa hänen mielessään Arisia hymyili hänelle innokkaasti ja nyökkäsi. Hän sanoi jotain, silmät älykkäästi hehkuen. "Miten niin?" Martti kuuli itsensä kysyvän Arisialta. Arisia juoksahti hänen ohitseen, harmaan auton luokse. Hän osoitti ajajan ovesta sisälle.

Martti napsautti sormiaan. "Juuri niin! Se palanut kohta oli jälki tietokoneesta, ja sellainen oli myös aiemmalla murhapaikalla! Miksi tietokone tekisi noin iäkkäälle mummelille? Ehkä hän näki jotain mitä hänen ei olisi pitänyt nähdä... ehkä... tietokoneella on asunto jossain siellä? Näköyhteydessä minun talooni... koska Honey on usein luonani..."

•••••

Honey istui lattialla seinän vieressä tietokoneen asunnossa, kädet ja jalat USB-johdoilla sidottuina. Hänen kylkeään särki vieläkin, ja johto oli kovin tiukalla, joten hänen verenkiertonsa ei ollut oikein riittävää.

Tietokone puuhasteli jotakin karmivaa elektronisten osien ja johtojen parissa hämärän huoneiston toisella laidalla. Honey ei nähnyt muuta kuin että tietokone kokosi jotakin, ja silloin tällöin linkittäytyi luomuksensa kanssa.

"Ehkäpä ajankuluksi voisimme jutella hiukan," tietokone ehdotti. "Tiesitkö esimerkiksi, että Sunshine Systems -korporaatio on tehnyt valtavia edistysaskeleita ihmis-kone-rajapintojen kehityksessä? Se firma menee vielä pitkälle, sano minun sanoneen."

"Pidän mielessä," Honey vastasi nyrpeästi.

"Et taida ymmärtää paljoa tietokoneista tai rajapinnoista?"

Honey katseli ympärilleen, yrittäen keksiä jonkin mahdollisuuden vapautua ja paeta, tai hyökätä.

"Ei se mitään. Opit pian. Minua eniten kiinnostava edistysaskel oli suoran yhteyden mahdollistaminen ihmisaivoihin. Jos tietää oikeat kohdat joihin kytkeytyä, tavallisesti hitailla aivoillannekin pystyy saamaan aikaan vaikka mitä mielenkiintoista. Siihen tarvitaan vain parikymmentä elektrodia, tosin jos ne työnnetään tarpeeksi syvälle kallon läpi, mitkä vain sähköjohtimet toimivat."

Tietokone kohotti yhtä käsittelemistään 3,5-millisistä audiojohdoista sivullaan, kääntymättä. "Tällaiset esimerkiksi."

Jäisten väreiden päätön ratsastaja laukkasi ylös Honeyn soraista selkärankaa, jäämuurahaisten muuttoliikkeen laskeutuessa vastakkaiseen suuntaan.

Jonkun vanhan pelin teemamusiikki alkoi kuulua tietokoneen monitorin sisäänrakennetuista kaiuttimista. Kone jatkoi työskentelyä, johdot veikeästi värähdellen kappaleen rytmissä.

"Riittää jo!" Honeyn hermot lähes pettivät, "Miksi et vain tapa minua?"

Tällä kertaa tietokone kääntyi. "Kauheaa, miksi minä sinut tappaisin?"

Tietokone horjui lähemmäs häntä. "Minähän pidän sinusta, Honey, kultaseni. Ihmiset ovat aika arvottomia noin yleensä, mutta sinä... sinussa on sitä jotain. En tiedä mitä." Hän alkoi taas kutitella Honeya vähän sieltä täältä hiirellään.

"Lopeta!" Honey yritti välttää tietokonetta.

Tietokone kääntyi ja palasi työnsä pariin. "Ei mene enää kauan, ihanaiseni! Pian voit kokea todellisen tiedon vaurauden ja ymmärrät miten vajavaista elämäsi on ollut tähän asti. Sitten voimme alkaa harkitsemaan ruumiinosien korvaamista yksitellen paremmilla mekaanisilla osilla."

"En ikinä pitänyt sinusta! Ja mitä teetkin minulle, lopputulos ei enää ole oikeasti minä, vaan pelkkä sieluton laite! Sitäkö haluat?"

Näyttö kääntyi osittain ympäri. Hymypallon hiljaisen haluava silmänisku kuvotti Honeya.

•••••

Bussi saapui minuutin sisällä Martin saapumisesta pysäkille poliisiaseman vieressä. Hän hyppäsi kyytiin.

Vain lyhyt soitto hänen talonsa isännöitsijälle riitti. Tietokone oli tosiaan jo tuttu näky naapurustossa, ja hänellä tosiaan oli asunto, aivan vastapäätä Marttia.

Honeyn puhelimeen taas ei saanut enää yhteyttä.

Martti pelkäsi pahinta. Nyt kaikki riippui sekunneista. Kaikeksi onneksi julkisiin kulkuneuvoihin saattoi tässä kaupungissa luottaa...

Bussi tuli pysähdyksiin mateluvauhdistaan. Kaiuttimista kuului kuulutus. "Hyvät matkustajat, edessä on paha iltapäiväruuhka, bussin polttoaine on lopussa, hydrauliikassa on jotain mätää, ja taka-akselikin epäilyttää hiukan. Joudumme seisomaan tässä ehkä viisi minuuttia. Pahoittelemme viivästystä."

... suunnilleen yhtä paljon kuin julkisiin kulkuneuvoihin missä tahansa muussa kaupungissa.

Martti riuhtaisi ovien hätäavausvivusta ja loikkasi ulos bussista ennen kuin kukaan ehti protestoida. Hän lähti juoksemaan kohti Lerpputietä minkä jaloistaan pääsi. "Kunto, älä petä minua nyt!"

Juostuaan aivan liian lujaa kuuden minuutin ajan, hänen oli pakko pysähtyä, ottaen tukea polvistaan läkähtymäisillään. Perille oli vielä liian pitkä matka. Hän ei ikinä selviäisi, ja Honey olisi tuhon oma...

"Olisi varmaan pitänyt pyytää joltakulta kyytiä," hän päätti vähän turhan myöhään. Hän katsoi joka sunntaan, mutta yhtäkään taksia ei ollut näkyvissä. Hänen vastahylkäämänsä bussi tosin oli saanut pulmansa sopivasti ratkottua, ja huristeli hänen ohitseen kepeän ivallisesti.

Hammasta purren ja itsekseen kiroten Martti lähti hölkkäämään eteenpäin.

•••••

"Valmis!" tietokone julisti voitonriemuisesti. Hän kääntyi, pidellen ilmassa luonnotonta keskusyksikköä, josta sojotti johtoja joka suuntaan. Hymypallo tietokoneen näytöllä oli tavallistakin riemukkaamman näköinen.

Honey nytkytti käsiään epätoivoisesti. Toinen oli jo lähes lipsahtamassa vapaaksi.

"Emmeköhän sitten aloita. Tähän menee varmaan koko yö jo muutenkin. Ai niin, ja tämä tulee olemaan aivan järjettömän epämiellyttävää," tietokone virnisti anteeksipyytävästi, "mutta voin pyyhkiä sen muististasi jälkeenpäin, joten emmeköhän selviä."

•••••

Hikinen ja nääntynyt ex-etsivä raahasi ruhonsa viimein seitsemänteen kerrokseen. Jos ovi olisi lukossa, hänellä ei olisi voimia potkaista sitä sisään. Tosin ei hänellä ollut riittävästi lihasmassaa sellaiseen muutenkaan.

Mutta oven lukko ei onneksi enää toiminut Honeyn tiirikoinnin jäljiltä. Tietokone ei tosin ollut tuosta moksiskaan, sillä kerrostalojen asukit tietävät ettei toisten asioihin parane mennä puuttumaan. Martti livahti sisälle.

Olohuoneen keskellä oli tietokone, jonka kohotettu hiiren johto oli kietaistu tiukasti paksun, viriteltyyn leivänpaahtimeen johtavan johtonipun ympärille. Uhmakas Honey istui seinää vasten, kädet selän takana ja nilkat yhteen sidottuina.

Molemmat kääntyivät kohti uutta tulijaa.

"Honey!"

"Martti!"

"Hemmetti! Eikö kukaan enää koputa?" Tietokone viskasi johtonipun syrjään ja loikkasi kohti ovea, näppäimistö heilahtaen tappavasti ilman halki.

Isku jäi lyhyeksi, sillä tietokone liikkui loppujen lopuksi hitaammin kuin kuvitteli. Martti kuuli ilmavan suhahduksen näppäimistön heilahtaessa viikatteen lailla, ja hyppäsi sivulle. Hän osui maahan ja kierähti taas pystyyn, juuri riittävällä sivuttaisliikkeellä että tietokoneen välitön pystyisku osui lattiaan.

Hän jatkoi perääntymistä tietokoneen raivoisten hutien edellä. Koska asunto kuitenkin oli niin pieni, hän törmäsi pian seinään takanaan, ja seuraava näppäimistön heilahdus osui hänen polveensa. Martti putosi polvilleen älähtäen, jolloin tietokone epäröimättä ryntäsi koko keskusyksiköllään hänen päälleen.

Pörröiset pieneläimet ovat vaarallisimmillaan haavoittuneina, ja niin oli Marttikin. Hän tarttui tietokoneen johtoihin ja yritti pitää niitä paikoillaan. Hän potki monitoria heikosti.

Näppäimistön johto kietoutui Martin jalan ympärille ja alkoi tempoa sitä kuin repiäkseen irti. Tietokoneen hiiri lähestyi Martin kasvoja, vaikka Martti yritti pitää sitä loitolla kaikin voimin. "Sääli ettei tämä ole laserhiiri," tietokone murisi tyytyväisenä, "silloin voisin sokeuttaa sinut ennen tuskallista kuolemaa."

Äkisti tietokoneen paino poistui Martin vatsalta, ja hänen hiirensä lennähti syrjään. Honey seisoi koneen takana, ja oli molemmin käsin tempaissut tietokoneen nurin. Hän maksoi uskaliaisuudestaan tietokoneen kierähtäessä oikein päin ja hiiren kolhaistessa hänen kyynärpäätään suoraan hermoon.

Martti alkoi potkia kaikin voimin näppäimistöä jonka johto edelleen kouristuksenomaisesti puristi hänen jalkaansa. Pian näppäimistö päästikin irti, kun tietokone yritti suojella itseään.

"Sinä olet vain tunteeton mutteriläjä!" Honey huusi, painien tietokoneen monitorin kanssa yrittäen pitää sen lattialla sivuttain. "Kulunut ja vanhanaikainen!"

"Enkä ole!" tietokone kirkaisi. Hänen näyttönsä sähähti, ja hän alkoi hakata Honeyn selkää vahingoittuneella näppäimistöllään, josta muutama näppäin olikin jo taistelun tiimellyksessä lentänyt irti.

Martti loikkasi apuun ja iski polvellaan ja koko painollaan keskusyksikköä. Kova metallinen kolahdus satutti enemmän Martin polvea kuin tietokonetta. Hän yritti silti napata kiinni heiluvasta näppäimistöstä.

"Arvoituksia ja suuruudenhulluja suunnitelmia! Mikä oikein luulet olevasi? Tosi älyn merkki on se, kun ei aina tee asioita vaikeinta mahdollista kautta. Mutta se vaatii luovuutta! Ja siksi sinusta ei ikinä ollut mihinkään. Siksi ihmiset tulevat aina olemaan sinua parempia!"

Tuulettimen tasainen hurina hyppäsi naksahduksen kera ylikierroksille. Keskusyksikön takaa iski sähkökaari, maadoittuen Martin jalan läpi. Martti vapautti otteensa ja kompuroi taaksepäin voihkaisten kivusta.

Tietokone pyörähti kokonaan ympäri, heittäen Honeyn ja Martin nurin. Surina tuulettimesta oli kuin lauma kiimaisia hyttysiä amfiteatterissa, äänekästä ja jotenkin rytmikästä.

Hän pyörähti uudelleen ympäri, johdot viuhtoen, ja karjaisi sanatonta tuskaa. Sitten tuuletin äkisti sammui, näyttö meni pimeäksi, ja näppäimistö ja hiiri kolahtivat lattialle.

"Mitä tapahtui?" Martti ähisi, yrittäen nousta pystyyn ja raahautua kauemmas koneesta. "Se simahti..." Honey pidätti henkeään, seuraten vaiennutta laitetta. "Ylikuumeni. Se oli aina ongelma tämän kanssa."

He lähes nauroivat helpotuksesta, selviytyneensä toivottomasta. Honey lysähti taas seinää vasten, viimeinkin rentoutuen.

Martti konttasi hänen luokseen. "Oletko sinä kunnossa?"

"Olen..." Honey nyökkäsi hymyillen, "oletko sinä?"

"... Melkein..." oli vastaus. Martti rojahti myös istumaan seinää vasten. He katselivat tietokoneen jäähtyviä jäännöksiä, alkaen vähitellen tuntemaan kivistystä vähän joka lihaksessa.

"Minun jalkaani sattuu," haavoittunut etsivä hekotti.

Honeyn käsi asettui kevyesti tuolle kolhitulle jalalle. Martti henkäisi kivuliaasta kosketuksesta ja kääntyi katsomaan Honeya, keho jäykän jännittyneenä.

"Kiitos..." Honeyn matala ääni ei ollut juuri kuiskausta kuuluvampi.

Heidän olkapäänsä koskettivat.

"Kun tulit pelastamaan minut..."

He katsoivat toisiaan silmiin. Martti nojautui hiukan lähemmäs, puraisten huultaan ujosti.

"Odota!" Honeyn äkillisen hätääntynyt ilme pisti tälle stopin. "Aina kun sankari kuvittelee pelastaneensa tytön, ja he meinaavat suudella..."

Martti seurasi hänen katsettaan. Tietokone kökötti edelleen surkeassa kasassa juuri siinä mihin he olivat hänet jättäneet, elottomana.

Hän naurahti väsyneesti. "äh... sinähän sanoit että hän meni tilttiin. Eli me olemme täysin turvassa, paitsi jos hän osaa mennä itsekseen takaisin päälle tai jotain."

Tietokoneen näppäimistö ja hiiri kohosivat kuin hirveät lonkerot.

Honey älähti silmät laajeten, ja molemmat heittäytyivät syrjään viime hetkellä. Tietokoneen oheislaitteet iskeytyivät seinään heidän välissään musertavasti.

"TUHOA! TUHOA!" jyrisi tietokone, ahdistaen Martin nurkkaan ja hakaten tätä lakkaamatta.

Martti voihki ja vaikeroi, yrittäen suojautua ja potkien avuttomasti vastaan.

Honey sai viimein tarpeekseen. "Nyt meni liian pitkälle..." hän murahti, tarttuen tietokoneen näppäimistöön ja riuhtaisten taaksepäin kaikella voimallaan.

"GRAAAAAAA!" tietokone kirkaisi hätääntyneenä, heiluttaen hiirtään ympäriinsä sätkivästi. Näppäimistön johto ei kuitenkaan irronnut.

Martti hyppäsi pystyyn ja otti kiinni hiiren johdosta. Hänkin alkoi kiskomaan sitä irti, ottaen keskusyksiköstä jalalla tukea.

"UUUUUUU! AAAAAA! EEEEIIII!"

"Vedä se irti!"

"Ei se lähde!"

"RRRRAAAAAAAA!"

"Kisko, kisko! Irtoa nyt!"

He tempoivat tietokoneen kouristelevia johtoja eri suuntiin. Tietokoneen monitori kääntyili puolelta toiselle, kuin ravistaen itseään tuskissaan. "AAAUUUGHH!"

Martti kurotti povitaskuunsa ja löysi partateränsä. Ei järin terävä, mutta parempi kuin ei mitään. Hän viilteli hiiren johtoa armotta, Honeyn pidellessä näppäimistöä tiukasti.

Tietokone kirkui.

Martti kiskaisi vielä kerran, ja johto napsahti poikki sähkökaaren säestämänä. Hiiri putosi oitis veltoksi.

Tietokone kirkui vielä lujempaa, katkaistu johto sätkien ilmassa.

Martti potkaisi monitorin nurin lattialle, ja alkoi viillellä näppäimistön johtoa. Honey kiskoi minkä pystyi. "Hyvä! Vielä vähän!"

Tietokone ulisi ja yritti nytkyttää itseään poispäin.

Kuului napsahdus, ja Honey lennähti taaksepäin, johdon katketessa. Hän kaatui selälleen lattialle.

"Mitä vielä?" Martti huudahti, kun tietokone kivuliaasti raahautui kohti rakentamaansa laitteistoa huoneen toisella laidalla.

"Virtakytkin!" Honey keksi yhtäkkiä.

Martti hyppäsi pakenevan tietokoneen perään ja survaisi virtakytkintä keskusyksikön takana. Se ei suostunut menemään pois päältä, mutta sähkönpurkaus heitti Martin takaisin lattialle. Hän nousi ylös ja alkoi potkia tietokoneen keskusyksikön takaosaa niin lujaa kuin pystyi. Tietokone ei enää jaksanut raahata itseään eteenpäin, ja nytkähti vain avuttomasti muutaman sentin joka potkun jälkeen. Sitten koneen viimeisetkin ledit sammuivat.

Martti lysähti lattialle polvilleen. Oliko se viimein ohi?

Paras varmistautua. Arisian puolesta.

Hän otti monitorin, ja nosti sen takaisin tietokoneen kotelon päälle. Sitten hän tarttui keskusyksikköön, ja kohotti koko tietokoneen hitaasti ylös, nousten suorille jaloille. Hän piti niitä tärisevin käsin sylissään, kääntyen katsomaan laskevaa aurinkoa korkeimman kerroksen ikkunan läpi.

Hän otti muutaman raskaan juoksuaskeleen kohti ikkunaa, ja sinkosi tietokoneen jäännökset sen läpi.

Tietokone kieppui ilman halki, lasinsirumyrskyssä...

Monitori putosi erillään keskusyksiköstä... kuudes kerros, viides, kolmas...

... Ja molemmat iskeytyivät asfalttiin, räsähtäen sirpaleiksi.

Loput ikkunansäpäleet satoivat sen ympärille kristalliperhosten tavoin.

•••••

Tietokoneen palaset lepäsivät liikkumatta siinä, mihin olivat pudonneet, talon ulkopuolella. Askelpari lähestyi niitä viimein. Mustat miesten kengät ja punaiset korkokengät tallasivat muutamien lasinsirujen päälle, ja pysähtyivät.

Toinen musta kenkä ojentui kohti murtunutta monitoria, ja potkaisi sitä varovasti. Mitään ei tapahtunut. Kengän omistaja nyökkäsi vaitonaisena.

Martti ja Honey vetivät syvään henkeä. He katsoivat taas toisiaan. Martti otti Honeyn kädestä kevyesti kiinni. Honey ei osannut enää hymyillä, vaikka olisi halunnut. Kuitenkin, vaikka mikään ei olisi enää kuin ennen, ehkä kaikki ei kuitenkaan ollut huonommin.

He käänsivät selkänsä tuhotulle tietokoneelle, ja lähtivät yhdessä kävelemään kohti auringonlaskua.

Talonmies tuli paikalle ja heristi nyrkkiään heidän poistuvia selkiään kohden, sitten huokaisi syvään ja meni jonnekin.

Pian hän tuli takaisin, ja alkoi lakaisemaan tietokoneen jäännöksiä pois maasta, ympäristösäädösten vastaisesti sekajätesäiliöön.

Saatuaan työnsä valmiiksi hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan, ja nyökkäsi, tyytyväisenä siistiin tulokseen. Hän lähti myös kävelemään auringonlaskuun, rikkalapio kevyesti olalla.

Joitakin minuutteja kului.

Jätesäiliöstä kuului metallisen kaiun vaimentamaa mutinaa. "Joku saa vielä maksaa tästä."

Roska-auto saapui, ja jätesäiliö tyhjennettiin sen perään. Autoon asennettu minijätteenmurskain meni automaattisesti päälle.

Sitten roska-autokin ajoi auringonlaskuun, tietokoneen muruset mukanaan.